Takaisin Marikan herppisivuille


Marika Rökman:

SUOMEN LUONNONVARAISET MATELIJAT

julkaistu Herpetomaniassa vol. 5. no. 3-4/1996 s.5-13
Käytettäessä artikkelia lähteenä pyydetään viittaamaan alkuperäiseen Herpetomanian artikkeliin.


Sisilisko ¦ Vaskitsa ¦ Kangaskäärme ¦ Rantakäärme ¦ Kyy ¦ English abstract

Leviäminen Suomeen

Maan paljastuttua Suomessa jälleen jääkauden jälkeen alkoivat eläimet asettua asumaan tänne. Matelijoiden leviämistä sääteli ilmasto-olosuhteiden ohella maayhteyksien syntyminen. Jäätikön reunalle kehittyi ensin reunajärvi, jota kutsutaan Baltian jääjärveksi. Seuraavassa vaiheessa muuttui arktiseksi merenlahdeksi (Yoldianmeri) saaden yhteyden Atlantiin Ruotsin keskiosan tienoilta. Yhteyden katketessa Yoldianmeri muuttui Ancylusjärveksi. Ancyluskausi oli suhteellisen lyhyt. Manner-Euroopasta oli nyt Tanskan kautta Etelä-Ruotsiin yhtenäinen kannas. Suomen niemelle oli yhteyksiä kuitenkin lähinnä idän ja kaakon maakannasten kautta, ja niiden kautta levisivätkin ensimmäiset matelijat Suomeen.

Vaskitsat ja sisiliskot levisivät Suomeen kaakosta ja etelästä Ruotsin kautta. Eri paikoista lähtöisin olleet populaatiot ovat kohdanneet toisensa Pohjois-Ruotsissa 62. ja 64. leveyspiirin välisellä alueella. Koska matelijapopulaatiot lähtöpaikoilla olivat toisistaan eristyksissä jääkauden ajan, niiden perintötekijöissä on eroavaisuuksia. Näin ollen eri suunnilta tulleet vaskitsat pystytään vielä nykyäänkin erottamaan täplityksen, korva-aukkojen rakenteen ja päälaen suomujen perusteella. Käärmeet lienevät myös levinneet samaa reittiä, mutta ne -varsinkin rantakäärme- ovat myös voineet uida tai ajelehtia Suomenlahden poikki tai Ahvenanmaan kautta. Kangaskäärme on voinut saapua Ahvenanmaalle tätä kautta tai sitten ihmisen tuomana kauppalastin mukana.

Jääkauden jälkeen 5000 eKr alkoi pohjolassa lämpökausi. Keskilämpötilat nousivat ja syksyt pitenivät. Matelijat asustelivat paljon nykyisiä levinneisyysalueita pohjoisempana. Suomessa on voinut tällöin myös elellä lajeja, joita ei enää täältä tavata, sillä esim. Ruotsissa ja Tanskassa tiedetään ko. kaudella eläneen yleisesti suokilpikonnia (Emys orbicularis) ja Tanskassa pensaskäärmeitä (Elaphe longissima) vielä 1800-luvulla.

Matelijat harvinaistuneet?

Helsingin yliopiston luonnontieteelliseen keskusmuseoon kuuluva Eläinmuseo on kartoittanut 1970-luvun alusta lähtien matelijoiden ja sammakkoeläinten levinneisyyksiä maassamme. 1974-79 kerättyjen tietojen mukaan kaikki matelijalajit näyttivät ainakin Etelä-Suomessa harvinaistuneen. Vertailtaessa 1980-92 tutkimustuloksia vuosiin 1960-79 todettiin sisiliskokannan pysyneen suurinpiirtein samana useimmissa maakunnissa, mutta kyyn, rantakäärmeen ja vaskitsan harvinaistuneen. Syitä löytyy useita.

Lisääntyvä liikenne vie matelijoistakin omat uhrinsa etenkin keväisin ja syksyisin käärmeiden vaeltaessa talvehtimispaikoilleen ja niiltä takaisin. Keski-Euroopassa on moottoriteillä matelijoiden (ja muiden pikkueläinten) kulkua helpottamassa alitustunneleita. Ainakin Tampereella Jyväskylään päin suuntautuvalle moottoritielle asennettiin rakennusvaiheessa alitustunneli, joka on jopa varustettu liikennemerkillä, jossa on jäniksen, siilin ja sammakon kuvat ja lisäkilpi "ei ketuille". Tämä kuulemma sen vuoksi, ettei sattuisi mitään ikäviä onnettomuuksia ketun tullessa tunneliin toisesta suunnasta ja jänön toisesta... Toivottavasti seudun sammakot ymmärtävät liikennemerkkejä, sillä en ole vakuuttunut että tunnelin sijoitus olisi paras mahdollinen, eikä sen toimivuudesta ole vielä tullut julkisuuteen mitään mittaustuloksia (toivottavasti asiaa edes tutkitaan?). Tunnelin yhteydessä ei ole ohjaavia aitoja, mitkä voisivat ehkä parantaa tilannetta.

Asutus on tihentynyt ja sen mukana tulevat ympäristönmuutokset vaikeuttavat matelijoiden elinoloja. Erityisesti tämä on todettavissa taajamissa ja rakennettaessa lomamökkejä koskemattomalle alueelle. Avosoiden ojituksen ja avohakkuun jälkeen olot ovat aluksi paremmat matelijoille, mutta metsän kasvettua ne huononevat. Pakettipellot ja maaseudun autioituminen sen sijaan ovat matelijoille mieleen. Pelloilla riittää lämpöä, piilopaikkoja ja pikkujyrsijöitä käärmeen ruoaksi.

Suomen kaikki matelijat kyytä lukuunottamatta ovat asetuksella rauhoitettu 13.5. 1983 lähtien. Niitä ei siis myöskään saa pyydystää luonnosta terraarioon kasvatettavaksi !

Talvehtiminen

Matelijoiden vuosirytmi vaihtelee lajeittain hieman, mutta on pääpiirteissään samanlainen maassamme. Lämpötilojen laskiessa syksyllä matelijat kerääntyvät talvehtimispaikkoihinsa. Käärmeet voivat etsiä horrostamispaikan jopa yli kilometrin etäisyydeltä, mutta liskot pysyttelevät pienemmällä alueella. Horrospaikaksi sopii mukulakivikko, sorapenger, hiekkanummi; pienemmille myös lahokannossa oleva mätäs tai onkalo. Hyvistä koloista voi tavata useampia eri lajeja: kyitä, sisiliskoja, rantakäärmeitä ja vaskitsoja sekaisin. Tai vaikka sammakoita. Kolon on oltava riittävän lämmin, ettei eläin jäädy. Etelä-Suomessa kolon sopiva syvyys on puolisen metriä, mutta pohjoisemmassa täytyy kaivautua jopa puolentoista metrin syvyyteen. Lämpötila ei saa laskea liian pitkäksi aikaa kuin asteen pari pakkasen puolelle. Vaarallisin ajanjakso on syksyllä ennen lumentuloa. Liian syvä kolo ei myöskään saa olla, sillä jos lämpöä on liiaksi, matelijan elintoiminnat eivät hidastukaan ja tuloksena on nälkäkuolema ennen kevättä. Liian syvään koloon voi myös nousta pohjavesi ja hukuttaa asukit. Horroskausi kestää Etelä-Suomessa keskimäärin syyskuusta huhtikuuhun ja pohjoisessa elokuusta toukokuuhun. Horrosaika vaihtelee luonnollisesti sääolojen mukaan.

Lajit

Sisilisko (Lacerta vivipara)

Sisiliskon pää on melko pyöreä, niska paksu, ruumis pitkä ja hoikka. Ruumiin pituus (ilman häntää) on alle 7,5 cm. Häntä on kokonaispituudesta koirailla alle 2/3 ja naarailla noin 3/5. Suomessa ei liene tavattu yli 16 cm mittaisia sisiliskoja. Pohjaväritys vaihtelee tummanruskeasta oliivinvihreään ja vaaleanharmaaseen. Naarailla on selässä ja kyljissä tummia juovia ja usein selän reunaosissa vaaleita juovia tai pilkkurivejä. Koirailla on sen sijaan normaalisti täpliä, joissa vaaleaa keskusta ympäröi tumma kehä. Koirailla ja toisinaan naaraillakin on vatsassa tummia täpliä. Vatsa on pohjaväriltään naarailla valkoinen tai keltainen, koirailla yleensä punainen tai oranssi. Poikaset sen sijaan ovat selkäpuoleltaan yksivärisen tummia (harmaita tai ruskeita) ja vatsastaan likaisenvalkoisia.

Sisiliskolle ominaisia biotooppeja on useita. Se viihtyy eniten metsänlaidoilla, viljelymaiden ja niittyjen reunoilla, teiden- ja ojanvarsilla, kiviaidoissa, kivikasoissa, hakkuuaukeilla ja latojen ympäristöissä. Sitä voi tavata myös valoisista sekä- tai mäntymetsistä. Sisilisko paistattelee päivää usein aamupäivisin lahokannoissa, puupinoissa, risukasoissa ja puuaidoissa, iltapäivisin myös lämmenneissä kivissä ja kalliopinnoissa. Sisiliskokoiraiden elinpiiri on 2-5 aaria, naaraiden vain hieman runsaan aarin. Sisiliskot eivät puolusta reviirejään. Poikkeuksena tästä käyttäytymisestä mainittakoon koiraiden paritteluajan kiistat.

Etelä-Suomessa sisiliskojen parittelu alkaa toukokuun alussa ja jatkuu toisinaan kesäkuun puolelle. Tällöin koiraat hyökkäilevät lähestyviä samaa sukupuolta olevia lajikumppaneita kohti. Parittelussa koiras tarttuu ensin naarasta niskasta, irrottaa otteen hetkeksi ja tarttuu sitten uudelleen kiinni taaempaa. Siirryttyään lopulta takaraajojen viereen koiras kääntää ruumiinsa kaarelle ja parittelee. Tapahtuma kestää kerrallaan yleensä muutaman minuutin, mutta toisinaan jopa puoli tuntia. Se voi toistua useamman kerran. Parittelun jäljiltä naaraassa voi olla silmin erottuvat puremajäljet.

Raskausaika kestää Suomen oloissa 45-70 vrk. Lämpiminä vuosina sisilisko munii jo heinäkuun alussa, mutta kylmempinä kesinä vasta elokuun puolella. Naaras munii suojaiseen paikkaan, esimerkiksi kivenkoloon tai juurakko-onkaloon 5-6 munaa. Muniminen tapahtuu yleensä yöaikaan. Meidän sisiliskomme on ainoana heimonsa (Lacertidae - sisiliskot) edustajana ovovivipaarinen, eli munat ovat hautoutuneet jo naaraan sisällä (tosin esim. Pyreneitten niemimaalla L.viviparat munivat toisinaan myös "oikeitakin" munia). Näin ollen munituissa munissa on sinertävä kalvo, jonka alla ovat täysin kehittyneet poikaset. Välittömästi muninnan jälkeen pikkuliskot kuoriutuivat. Kuoriutuminen kestää normaalisti puolesta kahteen tuntiin. Vastakuoriutuneet ovat 4,2-5 cm mittaisia ja painavat n. 200 mg. Ennen talvihorrosta ne ovat yleensä saaneet pari lisäsenttiä pituuteensa. Vasta elokuussa kuoriutuneilla sisliskon poikasilla onkin kova koetus selviytyä talvesta, sillä ne eivät ehdi kasvaa riittävästi ennen kuin ilmat kylmenevät. Neljäntenä kesänään sisilisko tulee sukukypsäksi. Tällöin sille on kertynyt mittaa keskimäärin 13,5 cm. Sisilisko voi elää 10-vuotiaaksi.

Sisiliskon herkkua ovat hämähäkit, perhoset ja toukat. Se syö myös kaksisiipisiä, pehmeäruumiisia lajeja, muurahaisten koteloita ja kastematoja. Kovakuoriaisia ja pistiäisiä eläin ei juuri syö.

Sisiliskojen pahimpia luontaisia vihollisia ovat pohjolassa nisäkkäät ja kyy. Pikkunisäkkäistä niihin luetaan päästäiset, maamyyrä, mahdollisesti myös pelto- ja metsämyyrä sekä metsähiiri. Toisinaan sisilisko eksyy myös ketun tai mäyrän ruokalistalle. Vihollisiin lasketaan myös lintuja: haukat, lepinkäiset, varislinnut ja rastaat. Sisiliskolla on myös pienenpieniä eläimiä kiusana. Loisista yleisimpiä ovat punkit (Ixodidae). Sisäloisista mainittakoon heisimadot ja imumadot.

Sisilisko on maamme yleisin matelija. Sen levinneisyysalue kattaa koko maan. Sitä on tavattu Lapissa jopa tunturien laelta, mutta Lapissa ja Pohjois-Suomessa sen esiintyminen on niukkaa ja keskittynyt vain lajille edullisimpiin paikkoihin. Sisilisko on maailman pohjoisin liskolaji. Se on hyvin helppo tunnistaa, sillä se on maamme ainoa jalallinen liskolaji. (Rupiliskoon tai vesiliskoon eli maassamme esiintyviin pyrstösammakoihin sitä tuskin sekoittaa, kunhan muistaa, että mainituilla sammakkoeläimillä on kostea ja sileä iho ja niitä tapaa vedestä ja kosteilta paikoilta. Sisiliskon iho on suomuinen ja kuiva, ja se viihtyy kuivassa maastossa.)

Vaskitsa (Anguis fragilis)

Vaskitsa on ainoa sukunsa (Anguis) jäsen. Vaskitsan latinankielisen nimen antanut Linné erehtyi hieman luokittelusta nimetessään eläimen "hauraaksi, särkyväksi käärmeeksi". Vaskitsa on jalaton lisko. Vaskitsan erottaa käärmeistä mm. liikkuvien silmäluomien, tylppäpäisen kielen ja kömpelön liikkumisen johdosta. Vaskitsan korva-aukko voi olla joko näkyvissä tai peitossa, tämä voi vaihdella yksilöittäin. Jos vaskitsan ottaa käteen, se tuntuu kovahkolta ihonalaisten luulevyjen vuoksi.

Suomenkielinen nimi johtuu eläimen kauniista värityksestä: selkäpuoli on kuparinpunainen, vaalean- tai tummanruskea, tummanharmaa tai jotakin siltä väliltä. Naaraan kyljet ja vatsa ovat myös tummat. Lisäksi sillä on yleensä tumma juova selässä. Koiraat ovat tasaisemman värisiä, mutta niillä voi olla selässä ja kyljissä kirkkaansinisiä täpliä. Poikaset ovat vaaleampia, toisinaan kellertäviä, ja niillä on myös selkäjuova. Vaskitsa jää yleensä alle 35 cm mittaiseksi, vaikkakin Euroopassa on tavattu jopa yli 50 sentin yksilöitä. Pohjoismaiden ennätys lienee 42,5 cm.

Suomessa vaskitsaa tapaa Etelä-Suomesta, pohjoisrajana toimii noin 63o30´ leveyspiiri (Kaustinen, Lieksa). Vaskitsan levinneisyysalue on tosin rikkonainen, se tuntuu puuttuvan myös osasta eteläisempää Suomea. Vaskitsa liikkuu aamu- ja iltahämärissä. Toisinaan vaskitsa saattaa paistatella päivää avoimesti kiven päällä, mutta useimmiten se kerää itseensä lämpöä litteiden kivien tai muiden auringon lämmittämien esineiden alla. Päivän se piilottelee siis usein kivenkolossa tai oksien tai lehtien alla. Vaskitsan elinympäristö on usein lehtomainen harvahko metsä, jossa on runsaasti kariketta ja matalaa kasvillisuutta. Vaskitsaa tapaa valoisilta aukeilta tai aukeiden reunamilta. Etsiskellessään kannattaa käännellä ympäri kaatuneita puunrunkoja ja litteitä kiviä.

Vaskitsa syö pääasiassa etanoita ja matoja, mutta myös hämähäkkejä ja hyönteistoukkia. Pitkän kastemadon nieleminen voi kestää puolikin tuntia, ja jos lisko valitsee ahneuksissaan liian suuren namupalan, voi sitä uhata tukehtuminen, sillä vaskitsan kita ei veny kuten käärmeillä. Koska vaskitsa on hidasliikkeinen, se on helppoa saalista mm. siilille, ketulle, mäyrälle ja petolinnuille. Vaskitsan poikasilla herkuttelevat lisäksi suuret sammakot ja rupikonnat. Saalistajaa vaskitsa hämää pahanhajuisella ulosteellaan tai katkaisemalla häntänsä.

Vaskitsat parittelevat Suomessa toukokuun lopulla tai kesäkuussa. Koiraat kamppailevat niin, että arpia syntyy ja häntiä lentelee. Parittelussa koiras tarttuu naarasta kiinni päästä tai niskasta, ja kietoutuu sen ympärille. Itse parittelu voi kestää jopa 20 tuntia. Vaskitsa, samoin kuin toinen kotoinen liskolajimme, on ovovivipaarinen. Munat kehittyvät siis naaraan sisällä munanjohtimissa. Kolmen kuukauden kuluttua naaras munii yleensä 6-12 munaa. 7-10 cm mittaiset poikaset kuoriutuvat ohuen munakalvon alta välittömästi muninnan tapahduttua. Sukukypsät vaskitsat ovat 25 sentin mittaisia; naaraat 4-5 vuotiaita, koiraat kolme. Terraario-oloissa vaskitsat ovat eläneet ainakin reippaasti yli 30 vuotiaiksi. Kööpenhaminan eläintarhassa on eräs vaskitsa jopa saavuttanut huikean 54:n vuoden iän.

Vaskitsa horrostaa usein kivikossa tai juurakoissa. Sen tiedetään myös talvehtineen muurahaispesissä, jossa se on sileän ja kovapintaisen ihon ansiosta turvassa muurahaisilta... vaikka eivätpä ne muurahaisetkaan ihan aktiivisimmillaan talvisin ole. Jollei sopivaa koloa löydy, vaskitsa kaivautuu löysään maahan. Vaskitsan tiedetään kaivautuneen ainakin 70 cm syvyydelle asti. Keväällä vaskitsa heräilee aikaisin ensimmäisten matelijoiden joukossa huhti-toukokuussa.

Kangaskäärme (Coronella austriaca)

Kangaskäärmeellä on lieriömäinen, solakka ruumis ja pieni, suippokuonoinen pää. Koiraan selkä on pohjaväritykseltään ruskea, punaruskea tai vaaleanharmaa, naaraan tummemman harmaa. Tummemmat täplät muodostavat parijonon selkään. Vatsapuoli on pilkullinen; pohjaväri on koiraalla tummanpunainen tai oranssi, naaraalla harmaa tai musta. Silmäterä on pyöreä. Sieraimesta ulottuu silmän kautta suupieleen mustanruskea viiva.

Suomessa kangaskäärmettä tavataan vain Ahvenanmaalla. Siellä se viihtyy kuivilla hiekkapohjaisilla kangasmailla, mistä juontaa juurensa eläimen nimikin. Kangaskäärmeen tapaa myös kanervanummilta, tien luiskilta, kivisiltä jyrkänteiltä tai rinteiltä. Se on melko hidasliikkeinen käärme, joka kiipeää vain äärimmäisen harvoin puihin tai pensaisiin. Kiinniotettaessa käärme puree välittömästi varoitussähinän jälkeen ja tyhjentää usein vielä hajurauhasetkin.

Kangaskäärme horrostaa talven esimerkiksi pikkunisäkkäiden onkaloissa tai kaivautumalla hiekkamaaperässä juuristojen alle. Se parittelee toukokuussa. Lisäksi parittelua voi tapahtua myös syyskuussa ennen talvehtimista. Koiraat taistelevat naaraista aseinaan terävät hampaat. Parittelussakin hampaat toimivat apuvälineenä koiraan kiinnittyessä niiden avulla naaraan päähän, minkä jälkeen koiras kietoutuu naaraan ympärille. Elo-syyskuussa naaras synnyttää 2-15 poikasta, jotka vapautuvat kalvokuoresta pian syntymisensä jälkeen. Vastakuoriutuneet poikaset ovat 13-18 cm:n mittaisia ja useimmiten punavatsaisia. Kangaskäärme lisääntyy ainakin Ruotsin oloissa vain joka toinen tai joka kolmas vuosi, luultavasti sama pätee myös Ahvenanmaan luikertajiin. Sukukypsäksi naaraat tulevat neljän ja koiraat kolmen vuoden ikäisinä. Täysikasvuiset käärmeet ovat 50-60 sentin mittaisia, onpa Ruotsissa tavattu 83 sentin mittainen jättiläinenkin. Terraario-oloissa tämä laji on elänyt 8-vuotiaaksi.

Kangaskäärme syö pääasiassa sisiliskoja, joita onkin jopa 70% ruokavaliosta. Lisukkeeksi kelpaavat mm. peltomyyrät, hiiret, päästäiset, linnunpoikaset ja muiden käärmeiden poikaset. Kangaskäärmeen poikaset syövät kastematoja, sisiliskon poikasia, hyönteisiä ja hämähäkkejä.

Rantakäärme (Natrix natrix)

Rantakäärme on kookkain Suomen käärmelajeista. Se kasvaa normaalisti 75-90 cm:n mittaiseksi, mutta suurin tavattu yksilö on ollut peräti 134 cm pituinen. Näin ollen se eroaa selvästi kokonsa puolesta kyystä, joka jää vain 50-65 cm:n mittaiseksi. Naaraat kasvavat koiraita suuremmiksi. Rantakäärmeen ruumis on tukevahko. Sen pohjaväri on oliivinharmaa, ruskeanharmaa, harmaanvihreä tai aivan musta. Selässä on tummia täpliä yleensä kahtena jonona, toisinaan myös vaaleampia pilkkuja tai kyljissä pystyraitoja. Mustareunaiset keltaiset täplät niskan kummallakin sivulla ovat rantakäärmeen paras tuntomerkki, mutta ne puuttuvat kokonaan mustilta yksilöiltä. Vatsapuoli on etuosasta kellertävä tai vaalea, keskeltä kellanharmaa pilkullinen ja häntäpäästä tumma. Rantakäärmeellä on päässä suuremmat suomut kuin kyyllä, ja sen silmäterä on pyöreä. Rantakäärmeen pää on munanmuotoinen.

Rantakäärme on yleinen Suomessa maan lounaisosissa, etelärannikolla ja järvialueilla 62. leveyspiirille asti. Pohjoisempana sitä tavataan satunnaisesti suurten järvien ja jokien rannoilta. Pohjoisimmillaan rantakäärme on esiintynyt Paltamossa.

Ennen vanhaan rantakäärmeet elelivät usein maatalojen pihapiireissä ja karjan lypsytarhoissa. Niiden uskottiin olevan hyödyksi karjan menestymiselle. Niitä jopa suojeltiin ja ruokittiin tämän vuoksi. Käärmeet munivat avoimiin lantakasoihin, jotka olivatkin hyviä haudontapaikkoja. Tästä juontaa juurensa rantakäärmeen kansanomainen nimi tarhakäärme.

Nykyaikainen karjantuotanto ei suosi rantakäärmeitä pelloilla. Ne ovatkin siirtyneet kokonaan takaisin alkuperäiseen elementtiinsä veden ääreen. Latinankielinen nimi Natrix tarkoittaakin vesikäärmettä. Rantakäärme viihtyy veden äärellä runsaskasvuisessa maastossa, jossa on aurinkoisia paistattelupaikkoja ja sopivia kivikkoja piilopaikoiksi. Se liikkuu vedessä yhtä sulavasti kuin maalla. Rantakäärme ui kiemurrellen niska ja pää veden pinnan yläpuolella. Kuumalla säällä se voi myös jäädä kelluskelemaan veden pinnalle. Sukelluksissa tämä käärme voi olla runsaan puoli tuntia. Rantakäärme kiipeilee myös puissa ja pensaissa.

Rantakäärme syö pääasiassa pikkukaloja ja sammakkoeläimiä: myös rupikonnat kelpaavat ihon myrkkyeritteestä huolimatta. Rantakäärme on etevä kalastaja. Kalansaaliinsa se voi syödä joko pinnan alla tai pinnalla, isommat kalat nautiskellaan yleensä vasta rannalla. Isommat rantakäärmeet voivat syödä myös pikkunisäkkäitä. Poikasille kelpaavat hyönteiset, madot ja sammakkoeläinten toukat. Rantakäärmeiden luonnollisia vihollisia ovat monet nisäkkäät ja linnut: mm. mäyrä, siili, kärppä, hiiri- ja varpushaukka. Jos käärme jää kiinni, se puhisee, paisuttaa ja supistaa ruumistaan ja usein myös tyhjentää pahanhajuisen ulosteen vihollisen päälle. Rantakäärme osaa myös näytellä taitavasti kuollutta. Se kääntyy selälleen ja muuttuu täysin rennoksi. Suu jää auki ja kieli roikkuu velttona. Hengitysliikkeitäkään ei voi havaita edes jos käärme dipataan veteen. Kuollutta käärme voi leikkiä puolisen tuntia ja aloittaa kohta taas uudelleen.

Rantakäärme horrostaa syys-lokakuusta huhti-toukokuuhun maakolossa. Keväällä käärme parittelee. Tapahtumaa ennen koiras seurailee kieltään lipoen naaraan kulkureittiä. Parittelussa käärmeet kietoutuvat tiukasti toistensa ympärille. Kahden kuukauden kuluttua parittelusta naaras munii 6-40 (yleensä kuitenkin 11-25) nahkakuorista munaa kosteaan paikkaan. Hyviä munintapaikkoja ovat esim. lehti- ja lantakasat ja kompostit, joissa lahoaminen takaa tarpeeksi korkean haudontalämpötilan munille. Munat ovat himmeänvalkoisia ja soikeita, 21-27 mm pitkiä. Hyviä munintapaikkoja voivat käyttää useat naaraat samanaikaisesti. Ennätys lienee vuodelta 1967 Mecklenburgista, jossa tavattiin 3500-4000 munaa samasta kasasta. Munat kuoriutuvat haudonta-olosuhteista riippuen 5-11 viikon kuluttua. Tummat poikaset ovat 14-19 cm:n pituisia. Sukukypsyyden ne saavuttavat 3-4 vuotiaina. Tällöin niillä on pituutta 60-65 cm. Terraario-oloissa rantakäärme on elänyt 20-vuotiaaksi.

Kyy (Vipera berus)

Kyyn voi sekoittaa manneralueella vain rantakäärmeeseen. Kyyn pohjaväri on harmaa, siniharmaa, ruskea, punaruskea tai musta (rantakäärmeellä vihertävä tai musta). Kyyn pää on litteä ja kolmiomainen, ja sillä on päässä isompien suomujen välissä pienien suomujen jonoja. Kyyn silmäterä on pystyssä oleva soikio (rantakäärmeellä pyöreä). Kyyllä on usein selässään selkeä tumma sahanteräkuvio. Aivan hiilenmustat yksilöt voivat olla hankalia tunnistaa. Kyy kasvaa yleensä 50-65-senttiseksi, suurimmat tosin 90-senttisiksikin.

Mustat yksilöt keräävät enemmän auringon lämpöä itseensä kuin muun väriset, joten ne saavuttavat nopeammin sopivan ruumiinlämpötilan ravinnon sulatteluun ja näin ollen niillä jää enemmän aikaa saalistukseen. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan ne ovatkin yleensä n. 13 % painavampia kuin samanpituiset harmaat kyyt. Kookkaat koiraat pääsevät todennäköisemmin parittelemaankin. Mustat käärmeet erottuvat kuitenkin helpommin kiviltä, ja ne joutuvatkin useammin saaliiksi kuin harmaat. Eri värien runsaussuhteet ovatkin näin säilyneet tasapainossa, eikä musta väri ole syrjäyttänyt harmaata.

Kyy on yleinen lähes koko maassa. Se puuttuu vain pohjoisimmasta Lapista. Mieluisimpia olinpaikkoja ovat kiviset ja risukkoiset rinnemaastot, kalliot, hakkuualueet, vesistöjen rantavyöhykkeet ja teiden varret. Kyy syö pääasiassa myyriä, hiiriä ja päästäisiä. Lisäksi se saalistaa linnunpoikasia ja - munia sekä paremman puutteessa sammakkoeläimiä (tosin ei ilmeisesti rupikonnia). Kyynpoikasille kelpaavat sisiliskot ja vaskitsat. Kyy ei juurikaan kuule eikä näe, joten sen tärkeimmäksi aistiksi jää hajuaisti. Niinpä se lipookin jatkuvasti kielellään vieden hajut kitalakensa Jakobsonin elimeen, jossa ne tunnistetaan eri hajuiksi.

Kyyn vihollisia ovat pääasiassa petolinnut, kuten hiiri- ja varpushaukka. Koska kyy on liikkeellä vain päivällä, se harvemmin kohtaa siiliä, mäyrää tai kettua. Kyynpoikasia syövät mm. korppi, varis, naakka ja rastaat. Myös hauen ja ankeriaan tiedetään popsineen kyitä. Kyyt uivat kyllä, mutta eivät lainkaan niin sujuvasti kuin rantakäärmeet. Ne eivät myöskään osaa kalastaa, mutta ne uiskentelevat silti useammin kuin muut eurooppalaiset kyylajit.

Kyy talvehtii syyskuusta huhti-toukokuuhun. Ajat vaihtelevat paljon ilmojen mukaan. Kyykäärmeen horroskolon lämpö ei saa laskea liian matalalle. Käärme kestää lyhytaikaisesti 3-4 pakkasastetta, mutta pidemmän päälle jopa -2oC tappaa. Etelä-Suomessa talvehtimiskolon onkin oltava puolen metrin syvyydessä. Pohjois-Suomessa vaaditaan jopa kolme kertaa näin syviä onkaloita. Keväällä ensimmäisten pälvien ilmestyttyä maalisnkuussa etelärinteille alkavat koiraat heräillä koloistaan. Ne elävät viime syksyisellä vararavinnollaan ja lämmittelevät auringossa, jotta siittiöt kehittyisivät. Naaraat heräävät vasta pari kolme viikkoa myöhemmin. Ennen parittelua koiraat luovat vielä nahkansa ja näyttävät siten entistäkin komeammilta.

Paritteluaikana koiraat kamppailevat naaraista. Ne kietoutuvat kilpakosijoiden ympäri ja puristavat kaikin voimin. Lisäksi ne viuhtovat hännällään ja tuuppivat toisiaan vartalollaan. Ne myös esittelevät, kuinka korkealle ne saavat eturuumiinsa nostettua. Kyyt iskevät kiivaasti päällä toisiaan, mutta eivät pure. Kamppailujakso voi kestää pari viikkoa. Tämän jälkeen vahvin koiras parittelee naaraan kanssa ja parittelun yhteydessä ruiskauttaa naaraaseen ainetta, joka hedelmöittymisen tapahduttua tukkii munanjohtimen uloimmat osat viikoiksi. Tämä varmistaa vain ensimmäisen koiraan perintötekijöiden siirtymisen seuraavalle sukupolvelle, vaikka naaras parittelisin uudemman kerran toisen koiraan kanssa.

Elokuussa naaras synnyttää 4-20 poikasta. Naaraat synnyttävät vain joka toinen vuosi, mikä on ominaista lähes kaikille käärmeille levinneisyysalueen kylmyysrajoilla. Vastasyntyneet poikaset ovat 14-23 cm mittaisia ja painavat 4-6 grammaa. Ne kiemurtelevat aluksi voimakkaasti päästäkseen eroon sikiökalvoistaan. Kolmena ensimmäisenä vuotena kyy kasvaa n. 10 senttiä vuodessa. Sukukypsyyden kyyt saavuttavat 3-4 vuoden ikäisinä. Yli viisivuotiaat kyyt kasvavat vain 1-2 senttiä vuodessa. Kyyn arvellaan elävän 15-25-vuotiaaksi.

Kyy on maamme ainoa myrkyllinen käärmelaji. Sillä onkin myrkyllisyytensä vuoksi varsin huono maine. Kannattaa kuitenkin muistaa, että sen purema ei ole yleensä hengenvaarallinen paitsi lapsille, heikkokuntoisille vanhuksille ja allergisille. Käärmeisillä seuduilla on syytä kuitenkin käyttää saappaita ja hiukan katsottava, mihin koloon kätensä laittaa. Kyy on arka eläin, joka pakenee luonnostaa ihmistä, joten yleensä karkoittamiseen riittää tömistely kuljettaessa. Yleensä onkin hankalampaa kulkea niin hiljaa, että näkee käärmeen...

Kyyn myrkkyhampaat ovat suun ollessa suljettuna kääntyneenä kitalakea vasten. Kun käärme avaa suunsa, hampaat kääntyvät esiin. Kyyn purressa leukalihakset puristavat myrkkyrauhasta ja myrkky siirtyy onttoa hammasta myöten haavaan. Kyyn myrkyssä on useita vaikuttaja-aineita. Ne mm. muuttavat kudokset myrkkyä läpäiseviksi ja tuhoavat verisuonten seinämiä. Myrkytyksen tapahduttua puremakohtaa alkaa pakottaa ja se alkaa turvota muutamassa minuutissa. Ihossa näkyy käärmeen hampaanjäljet: kaksi pistettä. Myöhempinä oireina on hikoilua, oksentelua, vatsakipua ja huonovointisuutta. Pahin ja toisinaan ainoakin oire lienee kuitenkin pureman aiheuttama sokki. Tärkeintä olisikin säilyttää malttinsa eikä joutua paniikkiin. Mikäli omistaa erityisen käärmeen myrkyn imemistä varten kehitetyn pumpun (kuten useat käärmeharrastajat), sitä voi käyttää ensiapuun. Muussa tapauksessa myrkkyä ei saa ryhtyä itse imeskelemään puremakohdasta, eikä ihoa tule myöskään leikellä (toisin kuin esim. lähteenäni käyttämässä Smolikin Eläintieto-kirjassa vuodelta 1974 vielä neuvotaan) tai laittaa siihen puristussidettä. Kyytabletit sopivat hyvin ensiavuksi; ne sisältävät suuren määrän kortisonia. Purtua raajaa tulisi pitää mahdollisuuksien mukaan levossa ja hakeutua lääkärin hoitoon mieluiten tunnin sisään. Lääkärissä käyntiä ei pidä vähätellä, sillä yliherkkyyttä kyylle ei voi tietää etukäteen. Kyynpurema johti Suomessa kuolemaan viimeksi vuonna 1984.

Lopuksi

Matelijoita ei kovin montaa lajia maassamme tavata. Pohjoisesta ilmastostamme johtuen matelijoillamme on joitakin mielenkiintoisia erityispiirteitä. Kaikki maamme viisi matelijaa viettävät talven horroksessa. Lisäksi niiden kaikkien - rantakäärmettä lukuunottamatta- alkionkehitys tapahtuu naaraan sisällä: munat rikkoontuvat joko munanjohtimessa tai synnytyksen yhteydessä.

Matelijat ovat aina viehättäviä seurattavia ja kyllä niitä kotimaastakin löytyy, kun jaksaa etsiä sopivista paikoista, ja tarpeeksi hiljaa... Löytämisen riemua luontoretkille !

Lähteet :

Arnold, E.N., Burton, J.A. & Ovenden, D.W. (1992): Reptiles & Amphibians of Britain & Europe, Collin´s Field Guide, HarperCollinsManufacturing, Glasgow.

Kalliola, Iiris (1989): Rauhallinen vaskitsa on jalaton lisko, HS 13.8.1989

Kokko, Pekka (1995): Kyy on auringonpalvoja, Eläinmaailma 4/1995.

Korpimo, Sauli (1996): Kyy herää mukavat mielessä, HS 27.4.1996

Kurtto, Laine, Parkkinen & Varjo (1987): Suomalaisen luonto-opas, Tammi, Helsinki.

Mattison, Chris (1992): Lizards of the World, Blandford, London.

Murtosaari, Jussi (1992): Vanha puku jää pieneksi, Eläinmaailma 4/1992.

Parkkinen, Seppo (1993): Sisiliskot synnyttävät, Eläinmaailma 7/1993.

Smolik, Hans-Wilhelm (1974): Eläintieto 4 : Matelijat, sammakkoeläimet, kalat, Otava, Keuruu.

Terhivuo, Juhani (1993): Suomen herpetologinen atlas, Herpetomania 6/1993 s.5-9.

Viitanen, Pertti (1984): Matelijat; teoksesta Suomen eläimet 3, s.288-319. Weilin+Göös, Espoo.