Marika Rökman:
Rhacodactylus-sukuun kuuluu kuusi lajia: Rhacodactylus auriculatus (Bavay 1869), R. chahoua (Bavay 1869), R. ciliatus (Guichenot 1866), R. leachianus (Cuvier 1829), R. sarasinorum Roux 1913 ja R. trachyrhynchus Bocage 1873. Lajeja tavataan luonnossa ainoastaan Uuden Kaledonian pääsaarella ja/tai pieniltä saarilta pääsaaren rannikon tuntumassa. Lajien biologia on mielenkiintoinen. Kaikilla lajeista on tarttumahännät. R. ciliatus –laji ei kykene kasvattamaan täysimittaista häntää katkenneen tilalle, niinpä useimmat yksilöt luonnossa ovat hännättömiä. R. trachyrhynchus on ovovivipaarinen, mutta muut viisi lajia munivat munia. Suurimmat yksittäiset seikat lajien uhanalaistumiseen ovat sademetsien hakkuu ja tulimuurahaisen (Wasmannia auropunctata) leviäminen Uuden Kaledonian saaristoon.
Suurin osa Rhacodactylus-suvun lajeista on hyvin helppohoitoisia ja lisääntyvät terraariossa. Ne ovat gekoiksi suurikokoisia ja kesyyntyvät helposti. Tämän vuoksi ne ovat erinomaisia terraarioeläimiä myös aloittelijoille. R. ciliatus-lajin osalta kyseessä on varsinainen tuhkimotarina: lajin luultiin olleen kuollut sukupuuttoon, kun se yllättäen vuonna 1994 löydettiin uudelleen Uuden Kaledonian pikkusaarelta. Vain 10 vuotta myöhemmin lajista on tullut yksi terraarioharrastuksen suosituimmista gekkolajeista.
Abstract
Genus Rhacodactylus includes six species: Rhacodactylus auriculatus (Bavay 1869), R. chahoua (Bavay 1869), R. ciliatus (Guichenot 1866), R. leachianus (Cuvier 1829), R. sarasinorum Roux 1913 ja R. trachyrhynchus Bocage 1873.. They live in New Caledonia main island and/or small offshore islands. The species have interesting biology. All of them have prehensile tails. R. ciliatus can´t regenerate a full tail after the original one is broken, so most speciments in nature occur tailless. R. trachyrhynchus is ovoviviparous, but the other five species lay eggs. The species are threatened in New Caledonia, and the biggest individual reasons for it are cutting down the forests and that a fire ant (Wasmannia auropunctata) has spread its way to New Caledonia.
Most of the Rhacodactylus species are very easy to keep in captivity and they breed readily. They are quite big species for geckos and tame easily. That makes them perfect pets also for beginners. R. ciliatus makes a real Cinderella story: it was thought to be extict, when it was suddenly found on a small island in New Caledonia. Only ten years later the species has become one of the most popular gecko species in terrarium.
Taksonomia Rhacodactylus-suvun gekot kuuluvat gekkoliskojen heimoon (Gekkonidae) ja Diplodactylinae-alaheimoon. Diplodactylinae-alaheimo on toisinaan luettu kuuluvaksi gekkoliskojen sijasta eväjalkaliskoihin (Pygopodidae) (kts. Uetz et al.), joille se onkin hyvin läheistä sukua. Kaiken kaikkiaan gekkojen taksonomiassa on vielä aika tavalla selvitettävää ja onkin todennäköistä, että Rhacodactylus-gekkojenkin taksonominen status voi muuttua lähivuosina.
Diplodactylinae-alaheimoon kuuluvat Rhacodactylus-suvun lisäksi seuraavat suvut: Bavayia (12 lajia), Carphodactylus (1 laji, C. laevis), Crenadactylus (1 laji, C. ocellatus), Diplodactylus (39 lajia), Eurydactylodes (3 lajia), Hoplodactylus (10 lajia), Lucasium (1 laji, Lucasium damaeum), Naultinus (8 lajia), Nephrurus (9 lajia), Oedura (13 lajia), Phyllurus, Pseudothecadactylus, Rhacodactylus, Rhynchoedura, Saltuarius ja Underwoodisaurus. Lisäksi alaheimoon kuuluvat Strophrurus–suvun gekot; tämä suku lasketaan nykyisin yleensä Diplodactylus-suvun synonyymiksi.
Rhacodactylus–sukuun kuuluu kuusi lajia: Rhacodactylus auriculatus (Bavay 1869), R. chahoua (Bavay 1869), R. ciliatus (Guichenot 1866), R. leachianus- (Cuvier 1829), R. sarasinorum- Roux 1913 ja R. trachyrhynchusBocage 1873. Suvun biologia on erityisen mielenkiintoinen. Suvusta löytyy suurin nykyisin elossa oleva gekkolaji (R. leachianus-), jonka SVL (snout-vent-length, pituus kuonosta peräaukkoon) on yli 25 cm. Kaikilla suvun jäsenillä on tarttumahännät, mikä on gekkojen parissa harvinaista. Hännän päässä on samankaltainen tarttumakänsä kuin gekkojen varpaiden alapinnassa. Tämän avulla gekko voi tarttua sileisiin pintoihin kuten lasiin muodostamalla molekulaarisen sidoksen pinnan kanssa. Toisin kuin vaikkapa Lygodactylus-suvun gekoilla, Rhacodactylus-gekkojen regeneroiduissakin hännissä on tarttumakänsät. Kaikkien lajien hännät eivät kuitenkaan regeneroidu. Eräs suvun jäsenistä (R. trachyrhyncus) synnyttää eläviä poikasia, kun yleensä kaikki gekot munivat munia. R. auriculatus –lajilla on useimmista gekoista poiketen toimiva ja erikoistunut hampaisto (Bauer & Sadlier 2000).
Levinneisyys
Rhacodactylus-suvun lajeja tavataan luonnossa Uuden Kaledonian saaristosta. Uusi Kaledonia sijaitsee noin 1 200 km:n päässä Australian rannikolta kaakkoon Eteläisellä Tyynellä valtamerellä. Saarilla on ollut asutusta jo yli 4 000 vuotta. Ensimmäinen eurooppalainen saarilla oli englantilainen löytöretkeilijä James Cook vuonna 1774. Hän nimesi saaret Uudeksi Kaledoniaksi, sillä ne muistuttivat häntä Skotlannin ylängöistä, joita roomalaiset kutsuivat aikoinaan Kaledoniaksi. (Uudesta Kaledoniasta kiinnostuneen omatoimisen herppimatkaajan kannattaa muuten ehdottomasti tutustua Jim Petherin ja Alan Myersin artikkeliin In Search of a Giant (kts. lähteet), siinä annetaan lukuisia hyviä käytännön vinkkejä matkaajalle; muistakaa kuitenkin että kyseinen artikkeli on jo miltei kymmenen vuotta vanha ja etenkin majoitusvaihtoehdot lienee syytä tarkistaa etukäteen muualta…)
Saaristoon kuuluu pääsaari Grande Terre, tämän kaakkoispuolella sijaitseva Isle of Pines (Mäntyjen saari) ja itäpuolella olevat Loyautén saaret. Sikarin muotoinen Grande Terre on noin 400 km pitkä ja 50 km leveä saari, jonka pinta-ala on n. 19 000 km2. Pääsaaren keski- ja itäosat ovat vuoristoisempia ja ilmastoltaan kosteampia kuin alava länsirannikko. Isle of Pines on kooltaan noin 17 x 14 km. Saarten trooppista ilmastoa tasoittaa ympäröivä valtameri, vuoden keskilämpötila on 23,5 astetta (kts. oheiset lämpötila- ja sademäärätaulukot). Uudessa Kaledoniassa on erikoinen eläimistö ja lukuisia endeemisiä eli kotoperäisiä lajeja.
Suurinta osaa lajeista tavataan trooppisesta metsästä. Trooppinen metsä muodostuu pystysuunnassa useista eri kerroksista: 1. pohjakerros (sammalet, sienet, jäkälät), 2. aluskasvillisuus 0-3,5 m korkeuteen asti (heinät, saniaiset, matalat kasvit), 3. keskivyöhyke 3,5-9 m (nuoret puut, palmut ja muut matalakasvuiset puut), 4. ylävyöhyke 9-18 m (keskikokoiset puut) ja 5. ylin vyöhyke 18-yli 30 m (suuret puut). Uuden Kaledonian metsiköt muodostuvat yleensä kerroksista 1-4. Pystysuuntainen vyöhykkeisyys mahdollistaa useiden Rhacodactylus-lajien asustamisen samalla alueella tarjoten niille erityyppistä elinympäristöä. Isle of Pines on saanut nimensäkin puista, nimittäin yli 60 metrin korkuiseksi kasvavasta Araucaria columnaris-mäntylajista, jonka Cook nimesi saaren vuonna 1774. Araucaria-suvun 35 männystä peräti 13 on endeemisiä eli kotoperäisiä Uudessa Kaledoniassa.
Vaikka Rhacodactylus-suvun lajien taksonomiaa ja morfologiaa on 1990-luvulta alkaen tutkittu melkoisesti, ei niiden levinneisyydestä saatikka biologiasta tiedetä vielä juurikaan (Bauer & Sadlier 2000). Kenttätutkimuksia on tehty vähän ja ne ovat käsitelleet ravintoa ja yleisemmin käyttäytymistä ja ekologiaa. Paikoin jopa yli 30 metrin korkeudella puustossa elävien yöaktiivisten lajien tutkiminen on vaikeaa. Levinneisyysalueiden tarkentamiseksi olisi tehtävä perusteellinen populaatioiden kartoitus. Toisaalta Uuden Kaledonian eläinkantaa kohtaan on viime vuosina herännyt kiinnostusta, ja oman osansa tästä saavat alueen matelijalajit. Rhacodactylus-suvun lajien levinneisyysalueetkin ovat samalla tarkentuneet pikkuhiljaa, kun uusia levinneisyyspaikkoja on lisäilty karttoihin.
Sademetsien hakkuut ja kulottaminen pienentävät lajille sopivaa elinympäristöä (esim. R. leachianus- -lajilla kolopuita), joten tutkimusten lisäksi kattavalle suojeluohjelmallekin olisi tarvetta. Suurin yksittäinen R. ciliatus -lajin levinneisyyttä uhkaava tekijä on pieni tulimuurahainen Wasmannia auropunctata, joka pääsi Uuden Kaledonian pääsaarelle vuonna 1972 ja levisi Isle of Pines -saarelle vuonna 1993. Tämän muurahaisen purema on erittäin kivulias ja tuntuu lähinnä kuin iholle kaadettaisiin suolahappoa. Alueilta, joille W. auropunctata on levinnyt, ei enää ole löydetty harjasgekkoja (de Vosjoli & Fast 1999a).
Kaikki Rhacodactylus-lajit ovat Uudessa Kaledoniassa suojeltuja, eikä luonnosta keräämistä sallita kaupallisiin tarkoituksiin.
”Kuhmujättigekko” Rhacodactylus auriculatus (Bavay 1869)
Laji tunnetaan englanniksi nimillä New Caledonian bumpy gecko (bump = kuhmu, muhkura), gargoyle gecko (gargoyle = irvokas kattokourun nokka, groteski veistos, irvikuva) ja (harvemmin) knob-headed giant gecko (knob = solmu, head = pää, giant = jättiläinen, jättiläis-). Lajin on kuvannut ensimmäisen kerran Arthur Bavay vuonna 1869 nimellä Platydactylus auriculatus. Lajilla on lukuisia vanhoja synonyymejä, sillä sitä on kuvattu vuosien saatossa kuuluvaksi useampaankin eri sukuun. Neljä vuotta myöhemmin Bocage kuvasi lajin nimellä Ceratolophus hexaceros. Vuonna 1883 Boulenger liitti lajin ensimmäistä kertaa Rhacodactylus-sukuun nimellä Rhacodactylus auriculatus. Samalla nimellä lajin kuvasi myös 1913 ja 1934 ensin Roux ja sitten Brongersma. Boring (et al) kuvasi lajin vuonna 1949 Gecko ceratolophus –nimellä. Vuonna 1964 Mertens kuvasi lajin jälleen nimellä Rhacodactylus auriculatus. Mufti ja Hafiz kuvasivat lajin vuonna 1972 nimellä Ceratophus auriculatus. Vuonna 1990 Rösler kuvasi lajin nimellä Phacodactylus auriculatus (kyseessä mitä ilmeisimmin kirjoitusvirhe suvun osalta). Kluge (1993) ja Rösler (1995) kuvasivat lajin jälleen nimellä Rhacodactylus auriculatus. (Uetz et al 2005).
Laji on pienimpiä Rhacodactylus-suvun gekkoja, maksimipituus on vain 200 mm (SVL 125 mm) (Myers 1999). Laji on väritykseltään harmahtava, yleensä marmorimaisen kirjava, monesti myös raidallinen, mutta väritys eri yksilöiden välillä vaihtelee huomattavasti. Värivariaatio ei tunnu olevan riippuvainen maantieteellisesti eri populaatioista (Bauer & Sadlier 2000). Yksilöissä voi olla harmaan lisäksi myös jopa oranssia tai keltaista (Tytle 2005).
R. auriculatus on yleisin kaikista suvun lajeista (Tytle 2005). Sitä tavataan Uuden Kaledonian pääsaaren eteläosista (suurin osa havainnoista on Goron ja Yaten alueelta), jossa sitä on löydetty aivan merenpinnasta yli 910 metrin korkeudelle asti. Normaalisti yksilöt viihtyvät puunrungoissa 1-3(5) metrin korkeudella. Toisinaan yksilöihin voi törmätä myös hiekkateillä, sillä tämä laji siirtyy metsiköstä toiseen tarvittaessa maata pitkin toisin kuin suvun muut jäsenet (Tytle 2005).
Lajin on todettu jo vuonna 1869 syövän liskojen, hämähäkkien, hyönteisten ja kotiloiden lisäksi myös Geissois-suvun kasvien kukkia ja siitepölyä, mikä on todistettu ainakin vuosina 1994-1995 tehdyissä tutkimuksissa. Vuonna 1994 Bauer ja Sadlier avasivat erään yksilön mahalaukun, joka sisälsi mm. Cunoniaceae- tai Myrtaceae-heimon kukkien jäänteitä ja siitepölyä. Vuotta myöhemmin lajin yksilöitä tavattiin aktiivisina kukkivissa Geissois-kasveissa. (Bauer & Sadlier 2000) Geissois-suku kuuluu Cunoniacae-heimoon; kyseessä ovat ruusumaiset kasvit. Tämä on aika poikkeuksellista gekoilla; yleensä suurin osa gekoista ei koskekaan kasviravintoon lukuun ottamatta kenties makeita hedelmiä. Tässäkin tapauksessa todennäköisesti makea nektari houkuttelee liskot kukkiin. Eräillä uusiseelantilaisilla gekko- ja skinkkilajeilla on tutkittu, että suosiossa ovat etenkin vasta-auenneet kukat, sillä ne tuottavat eniten makeaa nektaria (Whitaker 1987). Liskot toimivat samalla kukkien pölyttäjinä.
Lajin lisääntymisestä luonnossa ei tiedetä mitään eikä ainuttakaan munintapaikkaa ole löydetty (Tytle 2005). Terraario-oloissa laji lisääntyy kuitenkin helposti. Naaraat voivat munia jopa ainakin kahdeksan kertaa vuodessa 1-2 munaa (Slavens 2005).
Laji voi elää 15-vuotiaaksi terraario-oloissa. Naaraat eivät yleensä enää lisäänny yli 5-6-vuotiaina. Bavaynjättigekko Rhacodactylus chahoua (Bavay 1869)
Bavay kuvasi lajin alun perin nimellä Platydactylus chahoua vuonna 1869. Lajin holotyyppi katosi ilmeisesti vuosien 1883 ja 1913 välillä, eikä sitä ole löydetty. Myöhemmin, vuonna 1879, Sauvage kuvasi lajin uudelleen nimellä Platydactylus (Rhacodactylus) chahoua. Samana vuonna Boulenger luki lajin kuuluvaksi Chameleonurus-sukuun. Nelisen vuotta myöhemmin, vuonna 1884, Boulenger kuvasi lajin nimellä Rhacodactylus chahoua. Tätä statusta vahvistivat Roux vuonna 1913, Mertens 1964, Kluge 1993, Rösler 2000 ja Bruse 2004. Tosin viimeksi mainitun teoksessa on kirjoitusvirhe: hän on kuvannut lajin nimellä R. chahua. (Uetz et al 2005). Laji tunnetaan englanniksi nimellä Bavay´s giant gecko (Bavayn jättiläisgekko).
Laji voi kasvaa enintään 250 mm pitkäksi (SVL 147 mm) (Tytle 1999) ja on siten kolmanneksi suurin Rhacodactylus-suvun lajeista (Myers 1999). Ainakin terraario-oloissa naaraat kasvavat yleensä suuremmiksi ja tukevampirakenteisiksi kuin koiraat (Tytle 1999).
Bavaynjättigekko on väritykseltään polymorfinen eli monimuotoinen. Boulengerin vuonna 1885 kuvaama neotyyppi (holotyyppihän oli kadonnut, kuten edellä mainittiin) oli pähkinänruskean ja harmaanvihreän kirjava, ja vatsassa oli suklaanruskeaa verkkokuviointia valkoisin täplin (Tytle 1999). Tämä on yksi hyvin yleinen väritys, mutta yleisesti tavataan myös yksilöitä, joilla on vaalea tiilenpunainen tai valkoinen vatsa. Värityksen monimuotoisuudesta huolimatta kaukana toisistaan (yli 100 km) elävien eri populaatioiden yksilöiden geenejä vertailtaessa on todettu lajin olevan geneettisesti hyvin yhdenmukainen (Bauer & Sadlier 2000). Häntien menetys on hyvin yleistä luonnossa, vuonna 1985 yhdelläkään museoyksilöistä ei ollut alkuperäistä häntää. Laji kasvattaa uuden hännän menetetyn tilalle, ja uudella hännälläkin on tarttumiskykyä.
Lajia tavataan luonnossa eteläisestä ja keskisestä Uudesta Kaledoniasta sekä Isle of Pines-saarelta (de Vosjoli & Fast 1995). Se viihtyy kaukana rannikolta metsikössä korkeusvyöhykkeillä 2-3, yleensä 2-5 metrin korkeudella puiden rungoilla. Lähes kaikki tunnetut levinneisyysalueet on löydetty jokien lähistöltä tai korkean ilmankosteuden sademetsistä (Tytle 1999). Laji on ilmeisesti selvästi harvinaisempi kuin vaikkapa R. leachianus- ja R. ciliatus. Ainakin terraario-oloissa laji on yksinomaan yöeläjä (Tytle 1999). Laji ääntelee harvoin luonnossa mutta verraten usein etenkin stressattuna terraario-oloissa (lähestyttäessä, käsiteltäessä) (Tytle 1999).
Lajia on vaikeampi kasvattaa terraariossa kuin yleisempiä Rhacodactylus-lajeja, suurin osa jälkikasvusta on herkästi koiraita. Laji saavuttaa sukukypsyyden Henkelin ja Schmidtin mukaan jo vuoden ikäisenä, mutta Tytlen terraario-oloihin perustuvien kokemusten mukaan naaraat eivät muni kunnollisia munia alle kaksivuotiaina. Aikuiset koiraat tunnistaa helposti hännän tyven hemipenispullistumista. Naarailla puolestaan saattaa erottaa kehittymässä olevan munat vatsanahan läpi. Bauerin mukaan koirailla ja naarailla on erilainen värityskin, mutta Tytlen havainnot eivät tue tätä käsitystä (Tytle 1999). Koiraat ovat hyvin aggressiivisia toisiaan kohtaan, mikä saattaa aiheuttaa osan häntien menetyksestä luonnossakin (Tytle 1999).
Harjasgekko Rhacodactylus ciliatus (Guichenot 1866)
Englanniksi lajia kutsutaan nimellä New Caledonian crested gecko (crest = harja), eyelash gecko (eyelash = silmäripsi) tai Guichenot´s giant gecko. Esimerkiksi de Vosjoli suosittelee käyttämään ennemmin New Caledonian Crested Gecko –nimeä, vaikkakin tieteellisen ciliatus viittaa nimenomaan silmäripsiin (eyelash). Lajin kutsuminen silmäripsigekoksi (engl. eyelash gecko) aiheuttaa sekaannusta australialaiseen silmäripsigekkoon (Diplodactylus ciliaris) (Vosjoli & Fast 1999a).
Lajin kuvasi ensimmäistä kertaa A. Guichenot vuonna 1866 nimellä Correlophus ciliatus artikkelissaan Notice sur un nouveau genre de Sauriens de la famille des Geckotiens du Muséum de Paris. Extrait des Mémoires de la Sociéte Impériale des Sciences Naturelles de Cherbourg, XII: 248-252, pl. VIII. Vuonna 1883 Boulenger siirsi lajin Rhacodactylus-sukuun. Lajin kuvasivat uudelleen Boulenger vuonna 1885, Roux 1913, Wermuth 1965, Kluge 1993 ja Rösler vuonna 2000.
Parikymmentä vuotta kuvaamisensa jälkeen harjasgekko oli varsin yleinen, jonka jälkeen laji yllättäen katosi, eikä siitä tehty ainuttakaan havaintoa yli sataan vuoteen huolimatta lukuisista tutkimusretkistä ja etsinnöistä alueella. Lajin luultiin jo olleen kuollut sukupuuttoon, mutta onneksi vuonna 1994 se löydettiin jälleen Isle of Pinesin (Ile des Pins) saarelta, Koutomon pikkusaarelta (sijaitsee Isle of Pinesin kaakkoispuolella ja on kooltaan alle 1/10 Isle of Pinesistä) ja muutamilta muilta lähistön pikkusaarilta (Klusmeyer 1999, Bauer & Sadlier 2000, de Vosjoli & Fast 1999a).
Vuonna 1994 frankfurtilainen biologianopiskelija Robert Seipp löysi Senckenbergin tutkimuslaitoksen Uuden Kaledonian tutkimusmatkalla eräällä yöretkellä odottamatta Rhacodactylus ciliatus -yksilön. Seipp tutki kollegoidensa Wilhelm Henkelin, Mathias Schöllerin ja Thomas Zieglerin kanssa Isle des Pines –saarta, ja he löysivät viiden päivän aikana noin kuusikymmentä yksilöä tältä vain noin 200 km2:n suuruiselta saarelta (Kullman 1995). Tutkimusryhmä toi mukanaan yhdeksän eläintä, jotka saivat seuraavan vuoden aikana noin 50 jälkeläistä, joista ilmeisesti suurin osa (ellei kaikkia) sijoitettiin eri eläintarhoihin. Esimerkiksi kolme poikasista sijoitettiin Frankfurtin eläintarhan Exotarium-taloon (Kullman 1995).
De Vosjolin vuoden 1995 tutkimusten mukaan lajia ei tavattaisi lainkaan Uuden Kaledonian pääsaarelta. Kuitenkin Guichenotin 1866 määrittelemä tyyppilokaali lajille oli pääsaarella Canalassa (21o35´ S, 165o56´ E). Myös A. Bavay raportoi pyydystäneensä seitsemän yksilöä pääsaarelta vuonna 1869; yleisesti ottaen Bavayn tutkimusraporttien on todistettu olevan erittäin tarkkoja ja luotettavia (Bauer & Sadlier 2000). Lajia todellakin esiintyy pääsaarellakin, minkä todistivat viitisen vuotta sitten Ross Adler Sadlierin Pont Germanista löytämät kaksi yksilöä. Myöhemmin lajia on löydetty sieltä täältä pääsaarelta, mikä antaisi olettaa lajin levinneisyyden olevan hyvinkin laaja. Jotkut tutkijat epäilevät tosin, että kyseessä olisivat pääsaarelle tuodut yksilöt eikä varsinainen paikallinen populaatio (Myers 1999). Lisätutkimuksia kaivataankin lajin levinneisyysalueen kartoittamiseen.
Lajia tavataan metsiköistä yleensä korkeusvyöhykkeeltä 2, josta ne ahdistettaessa saattavat paeta korkeammalle vyöhykkeelle 3 tai hypätä maahan ja vilistää aluskasvillisuuden sekaan. Luonnossa harjasgekko todennäköisesti piilottelee päivät irtonaisten kaarnanpalojen alla ja puunkoloissa ja lähtee iltasella liikkeelle.
Laji kasvaa ainoastaan hieman yli 20 cm pitkäksi ja on siten pienimpiä suvun edustajia. Hännän pituus on hieman alle puolet koko mitasta. Toisin kuin useimmat muut gekkolajit, harjasgekko ei pysty regeneroimaan uutta kunnollista häntää, ainoastaan lyhyen solmumaisen töpön. Laji pudottaa alkuperäisen häntänsä hyvin helposti. Luonnossa useimmat gekot ovatkin hännättömiä, ja terraariossakin tavataan hännättömiä gekkoja; näitä saa monesti hankittua edullisempaan hintaan kuin hännällisiä. Nimensä harjasgekko on saanut pienistä piikkimäisistä suomuriveistä, jotka kulkevat silmän ympäri silmäripsimäisesti ja jatkuvat molemmilta pään sivuilta niskan yli selkää pitkin. Väritys vaihtelee lajilla suuresti: tavataan ruskeita, keltaisia, punaisia, beigen värisiä ja oliivinvihreitä yksilöitä. Joillakin on vielä mustia pilkkuja ja joillakin valkoisia merkkejä koristeena (Klusemeyer 1999). Väritys voi vaihtua radikaalisti myös eläimen kasvaessa (Gérard 1999). Harjasgekolla on lapion mallinen pää ja terävämpi kuono kuin muilla suvun lajeilla. Se käyttääkin pään muotoa hyväkseen tunkiessaan itseään kaarnan rakoihin pää alaspäin puunrungolla maaten ja kaivautuessaan karikekerrokseen. Muut lajeista eivät harjoita pohjamateriaaliin kaivautumista juurikaan, vaan elelevät korkeammalla. Harjasmaiset suomut toimivatkin ilmeisesti osittain tuntoeliminä auttaen suojaamaan eläimen silmiä kaivautumisessa. Silmän ympärystän silmäripsimäisiä suomuja edestäpäin varovasti painettaessa silmät vetäytyvät sisemmäksi ja silmäluomi laskeutuu alas suojaamaan silmän yläosaa (de Vosjoli & Fast 1999a).
Harjasgekko tulee sukukypsäksi jo puolivuotiaana. Sukupuoli on helposti määritettävissä koiraiden hännän tyven hemipenispullistumista jo 4-6 kuukauden ikäisiltä yksilöiltä. Lajilla on myös pienet ulokemaiset ”kannukset” peräaukon sivuilla, nämä ovat koirailla suuremmat kuin naarailla. Koiraat eivät ole yleensä kovin aggressiivisia toisiaan kohtaan.
Suurgekko R. leachianus- (Cuvier 1829)
R. leachianus- on suurin tällä hetkellä elossa oleva gekkolaji maailmassa (Bauer & Sadlier 2000); sen kokonaismitta voi olla maksimissaan peräti 40 cm (SVL 25,5 cm) (Uetz et al 2005, Myers 1999). Frank Fastin vuonna 1992 Gorosta keräämillä kuudella yksilöllä vaihteli SVL 221-240 mm, de Vosjoli ja Frank keräsivät 1994 puolestaan seitsemän yksilöä, joilla SVL vaihteli 150-200 mm. Alkuperäinen häntä on yleensä lyhyt, alle 10 cm pitkä (Myers 1999).
Lajin kuvasi ensimmäistä kertaa Cuvier vuonna 1829 nimellä Ascalabotes leachinus. Gray kuvasi lajin nimellä Pteroplura (Gecko) leachianus vuonna 1831. 1833 Van Der Hoeven siirsi lajin sukuun Lomatodactylus (Platydactylus). Schinz puolestaan kuvasi lajin vuotta myöhemmin Gecko leachii -nimisenä. 1870-luvulla laji vakiintui Rhacodactylus-sukuun.
Bocage määritteli lajille alalajin nimeltä R. l. aubrianus vuonna 1873. Kuitenkin kyseisen alalajin ainoa tunnettu yksilö tuhottiin vuonna 1975, joten alalajia ei ole päästy sittemmin tutkimaan lainkaan eikä sen validiteettiä voida siten arvioida (Uetz et al 2005).
Seipp ja Obst määrittelivät vuonna 1994 Isle of Pines -saaren populaation olevan oma alalajinsa, R. leachianus- henkeli (Seipp & Obst 1994). Alalajin löysi Robert Seipp seitsemän viikon tutkimusmatkallaan Uudessa Kaledoniassa huhtikuussa 1994 ja uusi laji kuvattiin Senckenbergin tutkimuslaitoksen julkaisussa joulukuussa 1994 (kts. lähteet, Seipp & Obst 1994). Good (et. al) haastoi alalajin aseman vuonna 1997 tekemillään morfologisilla ja geneettisillä tutkimuksilla. Hän löysi pääsaarelta ainakin kahdesta populaatiosta gekkoja, joilla oli R. l. henkeli -alalajin väritys ja kuviointi. Alalajin kuvauksessa oli mainittu tuntomerkeiksi pieni ruumiinkoko (maks. 195 mm SVL, kokonaispituus maks. 270 mm) ja selkäpuolen runsas keltainen tai valkoinen pistekuviointi, sekä erot käyttäytymisessä: R. l. leachianus elelee pääsaarella esimerkiksi jopa 30 m:n korkeudella lehvästössä, kun taas R. l. henkeli elää alle 10 metrin korkeudella. Good arveli, että Isle of Pines –populaation eroavaisuudet käyttäytymisessä voisivat johtua pienemmän saaren vähäisemmästä saalistajamäärästä. Geneettisten tutkimusten mukaan erot Isle of Pines:n ja pääsaaren populaatioissa olivat hyvin pienet, joten populaatiot ovat erkaantuneet todennäköisesti varsin hiljattain (Bauer & Sadlier 2000, Vences, Henkel & Seipp 2001).
Mitokondriaalista rRNA:ta tutkittaessa on puolestaan todettu, että pohjoisimmat populaatiot eroavat geneettisesti niin merkittävästi muista R. leachianus- -populaatioista, että ne saattavat todellisuudessa kuulua aivan eri lajiin (Vences, Henkel & Seipp 2001).
Lajilla on laaja levinneisyys Uuden Kaledonian pääsaarella, etenkin saaren itäosissa. Kaiken kaikkiaankin laji lienee suvun lajeista laajimmalle levinnein. Pääsaaresta kaakkoon sijaitsevalta Isle of Pines –saarelta lajin löysi ensimmäisen kerran Boulenger vuonna 1885. Bauer ja Sadlier todensivat lajin esiintymisen kyseisellä saarella vuonna 1994. Tämän jälkeen havaintoja on tullut runsaasti ja laji onkin ilmeisesti verraten yleinen paitsi Isle of Pines –saarella myös monilla pienemmillä lähiympäristön saarilla. Lajia esiintyy runsaasti myös pääsaaren kosteilla vyöhykkeillä, etenkin itärannikolla. Loyautén saarilla lajia ei ilmeisesti tavata lainkaan (de Vosjoli & Fast 1995). R. leachianus- elelee pääsaarella etenkin alavilla ja keskialavilla alueilla, mutta siitä on havaintoja myös 540 metrin (Mt. Mandjélia) ja 1100 metrin korkeudelta merenpinnasta. Lajia tavataan yleensä suurten sileäkuoristen puiden (esim. Agathis lanceolata, Ficus sp.) rungoilta vyöhykkeistä 4-5. Kuinka korkealla laji puiden rungoilla viihtyy, riippuu täysin metsän vyöhykkeistön korkeusjaosta. Pienien saarten matalaksi jäävissä metsissä lajia tavataan 2,5-8 m:n korkeudelta puiden rungoilta, mutta tällöinkin ne saattavat paeta yli 15 metrin korkeuteen ahdisteltaessa. Korkeamman puuston alueilla laji saattaa elellä jopa 50 metrin korkeudella latvustossa (Pether 1999). Yksilöiden reviirin koko riippuu myös puiden etäisyydestä toisiinsa: jos puita on tiheässä, gekkopopulaatiokin voi olla tiheämpi, sillä yksilöt pääsevät helpommin siirtymään sivusuunnassa puusta toiseen. Hyvin tiheissä metsiköissä tavataan luonnossa myös useammin yksilöitä, jotka eivät ole koskaan pudottaneet häntäänsä. Koiraat ovat hyvin reviiritietoisia ja aggressiivisia toisiaan kohtaan; ne tappelevat monesti luonnossakin kohdatessaan puremalla toisiaan - näissä tappeluissa usein toinen tai molemmat menettävät häntänsäkin, joka onneksi kasvaa niille takaisin. Laji viihtyy etenkin vanhoissa metsiköissä, joiden puissa on paljon koloja. Se ilmeisesti viettää suurimman osan aikaansakin suurissa puukoloissa (de Vosjoli & Fast 1995). Myös suuria ilmajuuria tekevät puulajit (esim. Ficus sp.) luovat paljon piilopaikkoja R. leachianus--gekolle. Puukoloissa on muuta ympäristöä suurempi ilmankosteus, ja ne antavat suojaa paitsi gekoille, myös monenmoisille muille eläimille lepakoista lintuihin ja matelijoihin.
R. leachianus- ääntelee kuuluvasti. Luonnossa ääni on helppo tunnistaa, kunhan sen on ensin kuullut. Ääntely on monimuotoista: eläimillä on reviirihuuto, murinanomainen puolustautumisääni (tunkeutujan lähestyessä eläintä), hätähuuto tai kirkaisu (käsiteltäessä) ja lisäksi lukuisia monivivahteisempia ääniä naksutuksesta sirkutukseen.
Lajin ravinnosta luonnossa ei tiedetä juuri mitään. Yksilöiden on havaittu syövän sademetsässä ainakin hedelmiä (Bauer & Sadlier 2000). Vastapyydystettyjen yksilöiden ulosteita tutkittaessa on löydetty jäänteitä ainoastaan viikunansiemenistä ja –hedelmistä. Todennäköisesti laji syö satokaudella runsaasti viikunoita ja omalta osaltaan myös edistää kasvin leviämistä kuljettamalla siemeniä uuteen ympäristöön (Bauer & Sadlier 2000). Lajin on havainnoitu kerran syövän luonnossa jopa pienen linnun, tämä tapahtui vuonna 1913 (de Vosjoli & Fast 1995). Todennäköisesti ruokavalio koostuu etupäässä hedelmistä ja tilanteen niin salliessa myös pienistä selkärankaisista (linnut, pienet nisäkkäät, matelijat ja sammakkoeläimet) ja selkärangattomista. Terraariossa laji syö mielellään pehmeitä hedelmiä kuten papaijaa ja banaania sekä sirkkoja, jättiläisjauhomatoja ja hiirenpoikasia (ns. pinkkejä).
Lajin sukupuolen määritys voi olla aluksi vaikeaa, sillä naarailla on suuri kloaakkipussi, joita voi erehtyä luulemaan koiraan hemipenispullistumiksi. Pienten poikasten sukupuolen voi tunnistaa pullauttamalla hemipenikset esiin, mutta tätä tunnistuskeinoa ei voi käyttää vanhemmille yksilöille. Näillä sukupuolen tunnistaa vertailemalla hännän tyveä: koirailla on selkeästi kaksi eri pullistumaa (hemipenikset) ja naarailla kloaakkipullistuma, joka on yleisilmeeltään litteä. Koiraat saavuttavat sukukypsyyden terraario-oloissa keskimäärin vasta yli 3- ja naaraat yli 5-vuotiaina (de Vosjoli & Fast 1995).
Rouxinjättigekko R. sarasinorum- Roux 1913
Rouxinjättigekko on melko harvinainen laji ja sitä tavataan luonnossa vain muutamissa paikoissa (lokaliteeteissa) Uuden Kaledonian pääsaaren eteläosissa: Noumean, Yaten, Goron, Cap Reinen ja Pronyn välisellä alueella sekä Maqissa (Myers 1999). Lajin kuvasi Roux vuonna 1913. Holotyyppi on säilötty Baselin luonnontieteelliseen museoon Sveitsiin. Tämä oli ainoa tunnettu lajin yksilö peräti seitsemänkymmenen vuoden ajan. Vuonna 1983 Böhme ja Henkel löysivät lajin uudelleen pääsaaren eteläosasta.
Lajista on olemassa ainakin kaksi värivariaatiota. Variaatioista kirjoittivat jo Bauer vuonna 1990 ja Henkel ensimmäisen kerran vuonna 1985, mutta värivariaatioiden välillä ei tuolloin todistettu olevan sen kummempia alalajistatukseen liittyviä eroavaisuuksia. Bauer ja Vindum tutkivat vuonna 1990 suurta tummaa yksilöä, joka oli pyydystetty Touaourousta. Seitsemän vuotta myöhemmin Good teki samaisella yksilöllä allosomaattisia tutkimuksia ja todisti tämän eroavan geneettisesti Rivière Bleuesta pyydetyistä R. sarasinorum -yksilöistä niin paljon, että ero oli suurempi kuin vaikkapa R. ciliatus ja R. chahoua -lajien väliset geneettiset erot (Bauer & Sadlier 2000). Saattaakin olla hyvin mahdollista, että tarkempien tutkimusten jälkeen tämä yksilö kuvataan lähivuosina omaksi lajikseen.
Rouxinjättigekon sukupuolen määritys on yhtä helppoa kuin harjasgekolla: koirailla on selkeät ja suuret hemipenispullistumat. Laji on hyvin kesy, esimerkiksi Corkin yliopistossa pidettyjen yksilöiden ei tiedetä koskaan edes yrittäneen purra hoitajiaan (Myers 1997).
Bocagenjättigekko R. trachyrhynchusBocage 1873
Lajin kuvasi Bocage vuonna 1873. Lajilla on nominaalimuodon lisäksi yksi alalaji, R. t. trachycephalus Boulenger 1878. R. trachyrhynchuson toiseksi suurin suvun lajeista heti R. leachianus -lajin jälkeen. Se kasvaa enintään 34 sentin mittaiseksi, SVL on kuitenkin maksimissaan vain 170 mm. Lajilla on siis pitkä häntä verrattuna moneen muuhun Rhacodactylus-suvun lajiin.
Laji on harvinainen ja sitä tavataan luonnossa vain muutamasta paikasta. Bauerin mukaan lajia tavataan Uuden Kaledonian pääsaarelta viidestä paikasta: Coula-Borarésta, Ciusta, Gouemba-vuorelta, La Foasta ja Nouméan lähistöltä. Nämä paikat sijaitsevat kaikki pääsaaren eteläosissa; lajilla saattaa kuitenkin olla tunnettua laajempi elinalue (Myers 1999). Laji viihtyy etupäässä sademetsissä, joissa on korkea ilmankosteus. Kuitenkin vuonna 1995 löydettiin lajin yksilö myös Pindaïsta, missä kasvillisuus on kuivaa. Geneettisissä tutkimuksissa todettiin, ettei tämä yksilö eroa mitenkään merkittävästi muualta kerätyistä saman lajin yksilöistä (Bauer & Sadlier 2000). Boulengerin mukaan vuonna 1878 lajia tavattiin myös Isle of Pines -saarelta, mutta myöhäisemmät maastotutkimukset eivät tue havaintoa. Todennäköisimmin tuo Boulengerin havainto on virheellinen tai sitten laji on sittemmin kadonnut saarelta, sillä siitä ei ole löydetty ainoatakaan yksilöä intensiivisistä etsinnöistä ja tutkimuksista huolimatta.
R. trachyrhynchuson ainoana suvustaan ovovivipaarinen eli sen poikaset kehittyvät jo emon vatsassa ja kuoriutuvat munista joko synnytyksen yhteydessä tai heti sen jälkeen. Koiraat eivät ole yleensä aggressiivisia toisiaan kohtaan. Sukupuolet on hyvin vaikea tunnistaa toisistaan. Koirailla on hieman naaraita suuremmat femoraalirauhaset, hemipenispullistumat ovat hyvin pienet. Lajin epäillään olevan myös monogaaminen eli yksiavioinen (Pether 1999). Laji ei ilmeisesti ääntele juuri lainkaan (Pether 1999).
Rhacodactylus-suvun yleisimpiä terraariossa pidettäviä lajeja ovat R. ciliatus, R. auriculatus ja R. leachianus-. R. sarasinorum--lajia kasvatetaan terraarioissakin etenkin Yhdysvalloissa, mutta se on edelleen vaikeammin saatavilla oleva laji kuin edellä mainitut. Erityisesti harjasgekko R. ciliatus on helppo saada lisääntymään ja Suomessakin on jo lukuisia lajin kasvattajia.
Yleisin virhe Rhacodactylus-lajien pidossa on terraarion liian korkea lämpötila. Nämä gekot (kuten muuten Uuden Kaledonian Bavayia -liskotkin) ovat hyvin herkkiä ylikorkeille lämpötiloille; päivälämpötilaksi sopii näille lajeille keskimäärin 24,5-29 astetta ja yölämpötilaksi 23-26 astetta (de Vosjoli & Fast 1995). Keskimääräinen ilmankosteus Uudessa Kaledoniassa on noin 74-85 % kaupunkien lähistöllä, sademetsissä hieman korkeampi. Saarilla tuulee aina hieman ja terraariossakin on oltava hyvä ilmanvaihto.
R. ciliatus tarvitsee vähintään 60 x 40 x 80 cm:n kokoisen terraarion (pituus x syvyys x korkeus). Mahdollisuuksien mukaan terraario saisi olla hieman suurempikin ja etenkin korkeampi. Toisaalta esimerkiksi saksalainen Klusmeyer suosittelee terraarion minimikooksi 40 x 50 x 60 cm:n kokoista (Klusmeyer 1999), jollaisessa eläimet kyllä myös pärjäävät, mikäli on tarve majoittaa paljon eläimiä samaan tilaan esimerkiksi suurimittakaavaisessa kasvatuksessa. Tavalliseksi kotiterraarioksi kannattaa ehdottomasti valita suurempi terraario. Terraarioon voi asuttaa pariskunnan tai koiraan ja kaksi naarasta. Useampia koiraita ei kannata kokeilla majoittaa samaan; vaikka ne eivät ole yleensä niin aggressiivisia toisiaan kohtaan kuin useimpien gekkolajien koiraat, pienessä tilassa aggressiivisuutta saattaa esiintyä ja seuraukset voivat olla vakavat. Suuremmille lajeille kuten R. chahoua ja R. sarasinorum- tulee tarjota edellä
mainittua suurempi terraario, esimerkiksi vähintään noin 70 x 50 x 100 cm:n kokoinen. R. chahoua -lajin yksilöitä voi majoittaa terraarioon joko pariskunnan tai joidenkin kasvattajien mukaan koiraan parin kolmen naaraan kanssa. Tim Tytle suosittelee majoittamaan vain pariskunnittain (Tytle 1999). Tämä lieneekin turvallisin vaihtoehto. Useampia koiraita ei missään nimessä saa laittaa samaan terraarioon.
R. leachianus- on jo sen verran kookas eläin, että se vaatii vähintään noin 100 x 70 x 120 cm:n kokoisen terraarion. Yksilöt voi majoittaa terraarioon tälläkin lajilla pareittain. Lajin on epäilty olevan yksiavioinen (monogaaminen), mutta tästä ei ole varmoja todisteita. Toisinaan pariskunta sopeutuu hyvin yhteen ja viettää aikansa samoissa paikoissa, toisinaan taas sopeutumista ei tapahdu koskaan ja pari voi olla pakko erottaa toisistaan (Pether 1999).
Pohjamateriaaliksi sopii luonnonmukaisiin terraarioihin lannoittamaton turve tai mullan ja hiekan sekoitus (1:1) ja askeettisempiin, helpommin puhdistettaviin vaikkapa eteismatto (Tytle 1999). Sisustus tehdään esimerkiksi korkkilevyistä ja tukevista kiipeilypuista. Osa Rhacodactylus -lajeista on gekoiksi suuria, mikä täytyy huomioida myös kiipeilypuita valittaessa. Puut eivät saa olla liian ohuita, esimerkiksi R. chahoua -lajille kiipeilypuiden tulee olla halkaisijaltaan vähintään 4 cm. Piilopaikkoja tulee olla tarjolla runsaasti. R. auriculatus ja R. ciliatus –lajeille sopivat pohjamateriaalin päälle lasketut kaarnankappaleet, joiden alle ne voivat ryömiä. R. sarasinorum- valitsee mieluummin pystysuoran kaarnan taustan. R. leachianus- laji viihtyy mieluiten linnunpönttöjä muistuttavissa laatikoissa, R. trachyrhynchuspuolestaan kapeissa muoviputkissa, joihin se juuri ja juuri mahtuu. Terraarioon tulee myös laittaa näköesteitä (kasveja, puunrunkoja tms.), jotta eri yksilöt pääsevät liikkumaan rauhassa olematta jatkuvasti näköyhteydessä toisiinsa.
Yleislämpötilaksi terraarioon sopii R. ciliatus -lajille 25-27 astetta, lämmittelypaikalla tulisi olla noin 30 astetta (Klusmeyer 1999, Seipp & Henkel 2000, Pruett 2005). Erityisesti kantavat naaraat käyttävät lämmittelypaikkaa mieluusti hyväkseen. Tämän korkeampia lämpötiloja tulee kuitenkin välttää, sillä laji on hyvin herkkä terraarion ylikuumenemiselle. Esimerkiksi Suomessa R. ciliatus -lajia kasvattanut Tiia Koskinen suosittelee lämmittelylampun jättämistä varmuuden vuoksi pois kokonaan ja terraarion maksimilämpötilaksi 27 astetta (Koskinen 2005), mikä lieneekin ihan hyvä idea kesällä, jos on vaarana, että lämpötila lampun kanssa kohoaisi yli 30 asteenkin. Normaalisti terraarion valaistus voidaan hoitaa vaikkapa 20 W:n halogeenilla tai vastaavalla, jolla saadaan aikaan samalla noin 30-asteinen lämmittelypaikka. UV-lamppu ei ole välttämätön, mutta eipä siitä ole haittaakaan. Myös yöaktiivisten liskojen on todistettu pystyvän käyttämään UV-valoa hyväkseen kalkkiaineenvaihdunnassaan. Terraarion valaistus voi hyvin olla himmeä. Yöksi lämpötilan annetaan laskea 18 asteeseen. Talvikuukausina terraarion lämpötila saa olla päivisin 22-24 oC ja öisin vain noin 16 astetta. Päivän pituus on kesäisin 14 tuntia ja talvisin 10 tuntia. Lamput kannattaa liittää säädettävään kelloajastimeen. Talvilepo on tärkeä eläinten luontaiselle vuosirytmille ja antaa naaraillekin lepojakson muninnasta. Mikäli talvilepoa ei pidetä, naaraat munivat säännöllisesti läpi vuoden, mikä voi rasittaa niitä liikaa.
Tim Tytle on kasvattanut menestyksekkäästi myös R. chahoua -lajia, minkä alun perin oletettiin olevan vaikeahko lisäännyttää. Vaikka kyseistä lajia tavataan korkean ilmankosteuden metsiköistä ja jokien ääriltä, Tytle ei koskaan sumuta aikuisten yksilöiden terraarioita vaan tarjolla on ainoastaan pieni vesikuppi. Tämä on toiminut lajilla hyvin.
Ravinto
Monet gekkolajit syövät hyönteisravinnon lisukkeena hedelmiä, nektaria ja siitepölyä, mutta Rhacodactylus-suvun gekot ovat epätavallisia siinä suhteessa, että hedelmät muodostavat hyvin suuren osan niiden ruokavaliota - ainakin terraario-oloissa mutta todennäköisesti myös luonnossa. Kuitenkin monet lajeista lienevät opportunisteja ruokailun suhteen ja saalistanevat pieniä liskoja ja muita selkärankaisia tilanteen niin salliessa. Etenkin R. auriculatus ja R. ciliatus –lajeilla on vartaloon nähden hyvin tukeva pää, mikä voisi viitata suuren saaliin käsittelyyn. Useat hyönteissyöjäliskot ravistelevat saalistaan puolelta toiselle napattuaan kiinni hyönteisen; tämän tavoitteena on tappaa saalis nopeammin lyömällä sitä puuhun, kiveen tai muuhun alustaan. Kuitenkin R. auriculatus tai R. ciliatus napattuaan saaliin vain makaavat paikallaan minuutin tai pidempäänkin purren saaliseläintä lujaa. Tämän tavoitteena voisi olla tukehduttaa pieni selkärankainen ennen sen nielaisua (Myers 1999).
Aikuisten Rhacodactylus-suvun gekkojen ravinnosta noin puolet tulisi olla terraario-oloissa eläin- ja puolet kasviperäistä (hedelmiä ja kukkia). Aikuiset yksilöt ruokitaan kaksi kolme kertaa viikossa. Monet Rhacodactylus-gekot, esimerkiksi R. chahoua -lajin gekot, syövät toisina aikoina selkeästi paremmin kuin toisina, eikä parin kolmen viikon paastoamisesta pidä huolestua vaan se on täysin normaalia(Tytle 1999, Myers 1999). Rhacodactylus-suvun gekot tuntuvat tulevan toimeen verraten pienellä ruokamäärällä niiden kokoon nähden (Myers 1999) - itse asiassa tämä saattaa olla yksi syy, miksi niitä on vaikea havaita luonnossa: monet lajit saattavat pitää usean kuukauden mittaista talvi/ruokalepoa piilopaikoissaan (Myers 1999). Jos paasto jatkuu terraario-oloissa pidempään, voidaan liskolle yrittää koettaa tarjota erilaista ruokavaliota kuin ennen, esimerkiksi vahakoisan toukkia ja perhosia sirkkojen sijasta. Suurille yksilöille voi koettaa tarjota hyönteisten lisäksi hiirenpinkkejä, vaikkakaan ne eivät kelpaa lainkaan kaikille yksilöille (Myers 1999). Ruokavalio on myös lajikohtainen: esimerkiksi R. ciliatus -gekoilla leuat ovat suhteellisen heikot verrattuna lajin kokoon, ja ruokaeläinten tulee olla riittävän pieniä ja mieluiten myös pehmeähköjä. Tim Tytle tarjoaa aikuisille R. chahoua -yksilöilleen 1-2 kertaa viikossa 3-4 sirkkaa ja kerran viikossa 10 ml hedelmäsosetta, esimerkiksi persikkaa tai banaania (Tytle 1999). Gekot tuntuvat pitävän erityisesti banaanista, mikä on sinänsä mielenkiintoista, sillä sitä niille ei ole tarjolla luonnossa (Myers 1999). De Vosjoli tarjoili R. ciliatus –gekoilleen pari kertaa viikossa sirkkoja ja pari kertaa viikossa sosetta, johon on sekoitettu 90 % vauvojen hedelmäsoseita ja 10 % vauvoille tarkoitettua lihasosetta (tai toisinaan vihannessosetta) (Vosjoli & Fast 1999b). Hedelmistä de Vosjoli suosi etenkin aprikoosia, persikkaa, banaania ja mansikkaa.
Jotkin gekot voivat oppia juomaan kupista tai jyrsijöille tarkoitetuista juomapulloista, mutta yleensä ne juovat mieluiten terraarioon sumutetuista ”sadepisaroista”. Terraario sumutetaan iltasella kädenlämpöisellä vedellä 1-2 päivän välein, pidettävän lajin ja vuodenajan (keväinen sadekausi) mukaan. Esimerkiksi harjasgekot ja erityisesti lajin poikaset ovat herkkiä kuivumiselle, joten tarjolla on aina oltava puhdasta vettä vesikupissa, ja terraario on sumutettava päivittäin.
Ravintoon on tärkeä lisätä vitamiineja ja hivenaineita, sillä hyönteis- ja hedelmäruokavalio sisältää enemmän fosforia kuin kalkkia. Jotkut suosivat jauhemaisia vitamiineja (Nutrobal™ , Nekton Rep™ tms.), jossa pölytetään hyönteiset. Jauhemaista vitamiinia on myös helppo sekoittaa hedelmäsoseisiin. Osa kasvattajista lisää reilun ruokalusikallisen kalkkia ja yhden teelusikallisen monivitamiinijauhetta kiloon hedelmäsosetta (Vosjoli & Fast 1999b). Toiset Rhacodactylus-lajien kasvattajat sekoittavat lisäksi nestemäisiä vitamiineja terraarioon sumutettavaan juomaveteen. Esimerkiksi Klusmeyer käyttää Multibionta®- tai Multi-Bio-Weyxin®-vitamiinivalmisteita, lisäten niitä 5-7 tippaa jokaiseen litraan terraarioon sumutettavaa vettä; ruokaan hän sekoittaa lisäksi Amivit-R®-vitamiinivalmistetta.
Etenkin R. ciliatus on suhteellisen helppo ja nopea saada lisääntymään terraario-oloissa ja Suomessakin on jo saatu kuoriutumaan lukuisia poikasia. Monet muista lajeista saavuttavat sukukypsyyden kuitenkin verraten myöhään, mikä tulee huomioida, kun lajia halutaan alkaa kasvattaa.
Talvilevon jälkeen eläimet parittelevat. Suurimmalla osalla Rhacodactylus-lajien levinneisyysalueista sataa hieman ympäri vuoden, mutta etenkin Grande Terren eteläosassa ja Isle of Pines -saarella on hieman kuivempi kausi heinäkuusta marraskuun puoliväliin. Lajien lisääntymiskausi alkaakin luonnossa keväällä (marraskuussa), kun lämpötilat nousevat ja sateet lisääntyvät. Terraarion ilmankosteuden nosto keväällä voi siten olla hyvä idea simuloimaan luonnollista vuodenkiertoa.
Osa kasvattajista pitää pariskunnat tai pienet ryhmät eläimiä yhdessä ympäri vuoden, osa taas yhdistää eläimet parittelukaudeksi. Esimerkiksi Myers pitää R. sarasinorum- -pariskuntia samassa terraariossa ympäri vuoden. R. auriculatus ja R. ciliatus -pariskunnat saattavat kuitenkin jatkuvasti yhdessä pidettynä lakata yhtäkkiä lisääntymästä, jolloin kannattaa kokeilla pariskuntien sekoittamista (koiraiden vaihtamista eri naaraiden terraarioon) tai erottamista joksikin aikaa (Myers 1999).
Harjasgekko (R. ciliatus) tulee sukukypsäksi jo puolivuotiaana, mutta naaraiden lisäännyttäminen kannattaa aloittaa terraario-oloissa vasta vuoden vanhoilla (Myers 1999) ja noin 28-30 gramman painoisilla (Vosjoli & Fast 1999b) yksilöillä. R. auriculatus ja R. sarasinorum- tulevat sukukypsiksi noin vuoden ikäisinä, mutta näidenkin naarailla kannattaa teettää munia vasta noin puolisen vuotta myöhemmin. Jos naaraita lisäännytetään liian aikaisin, ne rasittuvat siitä ja niiden kasvukin saattaa pysähtyä.
Parittelu saattaa kestää harjasgekoilla jopa parikymmentä minuuttia, mikä on kohtalaisen pitkä aika liskoille (Gérard 1999). Harrastaja saattaa hyvinkin siis päästä todistamaan tapausta.
Ovoviviparia
Ainoa ovovivipaarinen laji Rhacodactylus-suvussa on R. trachyrhynchus. Sen poikaset kehittyvät jo emon vatsassa ja kuoriutuvat munista joko synnytyksen yhteydessä tai heti sen jälkeen. Lajin lisäännyttäminen on aavistuksen ongelmallista verrattuna muihin suvun lajeihin. Ensinnäkin sukupuolten tunnistus on vaikeinta koko suvun lajeista juuri R. trachyshynchus -lajilla. Henkelin mukaan lajin koiraat syövät poikasia, mutta naaraat jättävät ne rauhaan. Rognerin mukaan molemmat sukupuolet voivat syödä jälkikasvunsa. Tämän lajin parittelua ei yleensä koskaan pääse todistamaan terraariossa eikä naaraista erota päällepäin ovatko ne raskaana. Yksilöiden erottaminen eri terraarioon oikeaan aikaan on siis hyvin vaikeaa. Toisaalta mikäli myös naaraat saattavat syödä jälkikasvunsa, ei erottaminenkaan ratkaise kaikkia ongelmia. Kannibalismin yleisyyttä ei ole tutkittu tarkasti ja esimerkiksi Jim Petherin Kanariansaarilla 1996 kasvattama poikanen jakoi todistetusti saman piilopaikkaputken vanhempiensa kanssa sulassa sovussa (Myers 1999). Tätä lajia kasvatettaessa on syytä pitää ainakin lisääntymisaikana vanhemmat hyvässä ravinnossa, jotta ne eivät ainakaan nälkäänsä kävisi poikastensa kimppuun.
Muninta ja haudonta
Muut Rhacodactylus-suvun gekot munivat soikean muotoisia munia, jotka kerätään terraariosta erikseen haudottavaksi. Osan lajeista munat ovat kalkkikuorisia kuten gekoilla yleensä, osalla puolestaan on nahkakuoriset pehmeät munat kuten vaikkapa leopardigekolla. Esimerkiksi R. sarasinorum-, R. ciliatus ja R. auriculatus -lajit munivat nahkakuorisia munia ja R. chahoua kalkkikuorisia munia. Osa R. leachianus –populaatioista munii kalkkikuorisia ja osa nahkakuorisia munia. Kalkkikuoriset munat kestävät paremmin kuivemman ilman. R. chahoua, R. leachianus -lajin kalkkikuorisia munia munivat populaatiot sekä eläviä poikasia synnyttävä R. trachyrhynchuselävät kuivemmilla alueilla Uudessa Kaledoniassa. (Pether 1999)
Terraarioon on hyvä sijoittaa erillinen munintapaikka, esimerkiksi muovirasia, jossa on kosteahkoa vermikuliittia tai turvetta ja kannessa reikä. Jotkin gekoista hautaavat munat maahan, mutta tämä saattaa johtua myös liian kuivasta muninta-alustasta (syvemmällä pohjamateriaalissa on yleensä kosteampaa). Henkelin ja Schmidtin havaintojen mukaan R. chahoua-naaraat hautaavat munansa maahan, mutta Tytle ei ole kertaakaan havainnut tätä terraariokasvatuksessaan (Tytle 1999). Tytlen R. chahoua-gekot munivat muoviseen munintapurkkiin, ja naaras yleensä liimasi munat munintapurkin seinämään. Kuten gekoilla yleensäkin, kaksi kerralla munittua munaa ovat yleensä kiinni toisissaan eikä niitä pysty irrottamaan toisistaan, mutta Tytlen kokemusten mukaan munat saa kuitenkin yleensä ehjänä muovipurkista irti kevyesti purkin reunaa painelemalla (Tytle 1999). Mikäli munat on liimattu kiinni kiinteämpään aineeseen kuten terraarion lasiseinään tms., ne tulee hautoa kyseisellä paikalla eikä niitä saa alkaa irrottaa. Terveet munat ovat paksuhkon nahkamaisen valkoisen kuoren peittämät. Munissa, joiden kuoressa on liian vähän kalkkia, on yleensä rakeisia kalkkisaostumia siellä täällä.
Munat otetaan haudontapurkkiin haudottavaksi, eikä niitä saa noston jälkeen käännellä. Yläpuoli on hyvä merkitä muniin pehmeällä lyijykynällä siirtovaiheessa. Munat voidaan hautoa vaikkapa pakasterasiassa, jossa on muutama sentti kostutettua vermikuliittia pohjalla. Vermikuliittiin tehdään sormella pienet painaumat, joihin munat lasketaan siten, että ne ovat noin puoliksi haudontamateriaalin pinnalla. Haudontapurkin kantta raotellaan aika ajoin ilmanvaihdon takaamiseksi. Purkissa on oltava myös pieniä ilmanvaihtoreikiä sivuissa ja kannessa. Kantta ei saa koskaan jättää raolleen, sillä kuoriutuvat poikaset kiipeilevät näppärästi ja voivat karata pienestäkin kolosta! Yleensä soikeita munia munivien liskojen poikaset kuoriutuvat keskeltä munaa, mutta Rhacodactylus-suvun liskot kuoriutuvat yleensä jostain syystä munan päästä (Pether 1999).
Monilla gekoilla haudontalämpötila määrää ainakin osittain eläinten sukupuolen: yleensä korkeammassa lämpötilassa haudotuista munista kuoriutuu koiraita, matalissa lämpötiloissa haudotuista naaraita. Tämä pätee useimpiin Rhacodactylus-suvunkin lajeihin. Tasalämpötilassa haudotuista tulee myös enemmän naaraita, vaikka lämpötila olisi korkeampikin. Baldwin ja Repashey esittivät, ettei R. ciliatus –lajilla olisi tällaista haudontalämpötilasta johtuvaa sukupuolen määräytymistä. Kuitenkin Boris Klusmeyer on asiasta eri mieltä; hän on saanut vaihtelevassa huoneenlämmössä haudotuista munista etupäässä koiraita ja taas 26-27 asteen tasalämmössä (öisin 3-4 asteen lasku 3-4 tunniksi) haudotuista etupäässä naaraita (Klusmeyer 1999).
R. ciliatus munii noin 4-6 viikon kuluttua parittelusta yhden tai kaksi munaa, yleensä kaksi. Naaraat voivat olla hyvinkin tuottoisia. Baldwin ja Repashey raportoivat naaraasta, joka muni vuoden aikana keskimäärin 24 vuorokauden välein yhteensä kymmenen kertaa eli 20 munaa; näistä kuoriutui 19 poikasta (Klusmeyer 1999). Munintojen välinen aika riippuu terraarion lämpötilasta ja ravinnosta. 26-27 asteen lämpötilassa (yölämpötila 18-24 astetta) haudottuna poikaset kuoriutuvat noin 60-70 vuorokauden kuluttua (Klusmeyer 1999).
R. chahoua-naaraat munivat lisääntymisaikana 1-2 munaa seitsemän viikon välein. Munat on haudottu kostutetussa vermikuliitissa (vettä ja vermikuliittia 1:1 painon mukaan mitattuna). Henkel ja Schmidt ovat hautoneet R. chahoua -lajin munia 28 asteessa, jolloin ne ovat kuoriutuneet 72-81 päivässä. Tytle taas hautoi 29 asteessa ja haudonta-aika oli 65-77 vrk (Tytle 1999). Suuri osa terraariossa munituista R. chahoua -lajin munista on hedelmöittymättömiä ja osa hyvältäkin näyttävistä ja hedelmöittyneistä jää kuoriutumatta - avattaessa näistä löytyy yleensä täysin kehittynyt, kuollut poikanen.
R. sarasinorum- munii kaksi munaa 4-5 kertaa lisääntymiskaudessa. Laji hautaa munat pohjamateriaaliin. Omituista kyllä, tällä lajilla korkeammissa lämpötiloissa tuntuu tulevan naaraita ja matalammissa koiraita, ainakin Myersin (Corkin yliopisto) mukaan. Otos oli kuitenkin niin pieni, ettei sen perusteella kannata vetää vielä varmoja johtopäätöksiä. Myers hautoi munia kahdessa eri lämpötilassa: viileässä oli öisin 16 astetta ja päivisin 20 astetta, lämpimämmässä öisin 22 astetta ja päivisin 28 astetta. Haudonta-ajat vaihtelivat 65-91 vrk (Myers 1997).
Kaikki suvun lajit eivät ole läheskään näin tuottoisia. Terve R. leachianus- naaras munii yleensä vain kaksi kertaa vuodessa, kummallakin munintakerralla kaksi munaa. Laji saattaa kuitenkin munia useamminkin, esimerkiksi Corkin yliopistossa oli naaras, joka muni kuusi munaa vajaassa vuodessa (Pether 1999). Lajien harvempilukuiset poikueet näkyvät ymmärrettävästi hyvin myös eläinten hankintahinnoissa. R. leachianus- gekon munat ovat noin 36-39 x 20-23 mm pitkiä. 27 asteessa haudottaessa poikaset kuoriutuvat noin 70 vuorokauden kuluttua ja niistä tulee todennäköisesti koiraita (Tröger 2001). 24 asteessa haudottaessa Tröger sai kuudesta munasta viisi naarasta ja yhden koiraan. Tällöin haudonta-aika piteni 80 vuorokauteen (Tröger 2001).
Yleisemmin terraariossa pidetyillä Rhacodactylus-lajeilla poikasten selviytymisprosentti on aika hyvä. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää, mitä voi tapahtua. Jonkinmoisen yllätyksen koki saksalainen herpetoharrastaja Tino Holfert, kun hän avasi kuoriutumattoman R. auriculatus -lajin munan 4.10.1998. Munia oli munittu kaksi, ja toisesta oli kuoriutunut terve poikanen 30.9. Kun toisesta munasta ei alkanut kuulua poikasta ja munan kuorikaan ei näyttänyt ihan normaalilta, Holfert päätti avata munan varovasti. Sisältä löytyi yllättäen miltei täysin kehittynyt, mutta normaalia pienempi kaksipäinen kuollut liskonpoikanen. Tämän kokonaispituus oli 50-60 mm, hännän pituus 25 mm. Terveellä poikasella SVL oli 41 mm ja häntä 30 mm (Holfert 1999). Yleensä tällaiset kaksipäiset poikaset kuolevat viimeistään parin päivän ikäisinä, mutta toisinaan saattaa käydä säkäkin. Vuodenvaihteessa uutisissa oli juttua käärmeestä, jolla oli kaksi päätä, joiden ruoansulatuskanavat johtivat yhteen vatsaan ja jolla näin ollen olikin odotettavissa normaalin mittainen elinikä. Tämä on kuitenkin vieläkin harvinaisempaa kuin kaksipäisten poikasten esiintyminen yleensä.
Poikasten hoito
Vastakuoriutuneet poikaset kannattaa aluksi kasvattaa keskikokoisissa muoviterraarioissa tai vastaavissa (esim. 15-litran kannellisissa muovilaatikoissa, ns. smartboxeissa). Harjasgekon poikaset ovat kuoriutuessaan noin 6 cm pitkiä, R. auriculatus -lajin poikaset noin 7 cm ja suuren R. leachianus- lajin poikaset noin 90-115 mm (nk. R. l. henkeli -alalajilla 80-89 mm ) (Seipp & Obst 1994). Ruokinta aloitetaan parin kolmen päivän kuluttua kuoriutumisesta. Poikasille tarjotaan ruoaksi 3-4 mm pitkiä sirkkoja (R. leachianus- lajille hieman suurempiakin) ja hedelmäsoseita. Hedelmää kannattaa alkaa tarjota ruoaksi jo pienestä pitäen. Tarjoa ruokaa vähän kerrallaan pienestä purkista, ettei lisko pääse sotkemaan itseään soseeseen. Mikäli poikanen onnistuu saamaan jalkansa hedelmäsoseeseen, joka sitten kuivaa liimaten varpaat yhteen, tilanne voi olla pidemmän päälle hengenvaarallinen, ellei sitä päästä hoitamaan vaikkapa puhdistamalla varpaat varovasti kostutetulla pumpulipuikolla. Aikuisten ruokavaliosta on jo noin puolet hedelmiä ja puolet eläinperäistä. Alle kuukauden ikäisiä poikasia ei tulisi käsitellä lainkaan, ne ovat yleensä arkoja. Jopa yksilöt, joita ei juurikaan nuorena käsitellä, voivat muuttua helposti erittäin kesyiksi vanhemmiten (Gérard 1999). Noin kuuden kuukauden ikäisinä poikaset voidaan sijoittaa suureen terraarioon.
Häntään liittyvät ongelmat
Gekot saattavat syystä tai toisesta pudottaa häntänsä. Yleensä hännänpudotus liittyy uhatuksi tulemiseen. Eläintä ei välttämättä tarvitse edes käsitellä, kun se voi pudottaa häntänsä. Harjasgekko ei kasvata häntäänsä takaisin toisin kuin useimmat muut lajit. Hännänpudotuksen yhteydessä tulee pitää erityistä huolta eläimen ravinnosta, nesteen saannista ja vähentää ympäristön stressaavuutta (on selvitettävä miksi eläin pudotti häntänsä).
Velton hännän syndroomaa tavataan monilla muillakin gekoilla kuin Rhacodactylus-suvun gekoilla, esimerkiksi päivägekoilla se on verraten yleinen. Olen Suomessa nähnyt useampiakin päivägekkoja, joilla on ns. veltto häntä. Toisin sanoen häntä roikkuu ikään kuin tahdottomasti, eläin ei pysty enää kontrolloimaan sitä kunnolla tyvestä. Velton hännän syndrooman perimmäistä syytä ei tunneta. Se liittyy lantion luuston heikkouteen. Yksi syy voi olla luuston kehityshäiriö (esim. D3- ja/tai kalkinpuute kasvuvaiheessa). Harjasgekoilla (R. ciliatus) ilmiö on verraten yleinen ja sen on pohdittu voivan liittyä myös siihen, että aikuisilla yksilöillä ei normaalisti luonnossa ole enää häntää: näin ollen lantion luusto ei välttämättä ole kehittynyt sellaiseksi, että se kestäisi hännän rasituksen. Kuitenkaan kaikilla hännällisillä aikuisilla ei suinkaan ole velttoa häntää, joten ilmiö ei ole selitettävissä pelkästään tällä syyllä. Kolmas syy voi olla terraario-olojen epäluonnolliset kiipeilyolosuhteet (ylösalaisin kiipeily lasikatossa), joka voi rasittaa luustoa eri tavoin kuin kiipeily luonnonmukaisemmassa ympäristössä. Tätä voi ennaltaehkäistä verkkokaton käyttäminen terraariossa, samaten pystysuorien kiipeilypuiden käyttäminen. (Vosjoli & Billumi 2000)
Nahanluontivaikeudet
Rhacodactylus-suvun gekoilla ei yleensä ole nahanluontiongelmia. Mahdolliset ongelmat liittyvät miltei aina muihin sairauksiin ja terraarion olosuhteet sekä etenkin ravintolisät tulisi tällöin tarkistaa huolellisesti.
MBD - Metabolic Bone Disease
MBD eli ruoansulatukseen liittyvä luustokato on ikävän yleinen sairaus terraariossa pidetyillä gekoilla. Yleisimmin Rhacodactylus-suvun gekoilla se ilmenee munivilla naarailla ja kasvavilla yksilöillä ja johtuu kalkin ja/tai D3-vitamiinin puutteesta. Tauti voi ilmetä todella nopeasti. Ensimmäiseksi tauti ilmenee yleensä leukojen pehmenemisellä, eläin voi alkaa pudotella ruokaeläimiä. Joskus MBD etenee niin nopeasti, ettei omistaja ole havainnut sitä ennen kuin eläin lakkaa syömästä ja kiipeämästä. Sairastuneet on otettava välittömästi erityishoitoon, jotta paraneminen olisi mahdollista. Yksilöille annetaan D3- vitamiinia ja kalkkia suun kautta pari kertaa päivässä viikon ajan, oikein vakavissa tapauksissa potilaat on vietävä eläinlääkärille kalsiumpistosta varten.
Loiset
Rhacodactylus-suvun gekoilla saattaa olla ulkoloisia. Etenkin taskumaiset ihopoimumuodostelmat on syytä tarkistaa huolella punkkien varalta. Ulkoloisia yleisempi vaiva ovat kuitenkin sisäloiset, terraariossa kasvatetuissa yksilöissä etenkin Trichomonas-alkueläimet (Vosjoli & Billuni 2000). Uudet hankinnat olisikin madotettava Axilurilla ja mieluiten varmuuden vuoksi myös Ivomecilla.
Elinikä
Monet lajeista saavuttavat sukukypsyyden myöhään, mikä viittaisi myös pitkään odotettavissa olevaan elinikään - lajikohtaisesti ainakin noin 15-30 vuotta pitäisi olla hyvinkin saavutettavissa. Tarkkoja tietoja lajien eliniästä ei kuitenkaan juurikaan ole käytössä, sillä niitä on pidetty terraariossa yleisemmin verraten lyhyen aikaa - vaikkakin muutamia lajeista on pidetty terraariossa (useimmiten eläintarhoissa) jo 1960-luvulta saakka (Myers 1999, Pether & Myers 1998). Kotiterraariossa lajeja alettiin yleisemmin vasta 1990-luvulla.
Esimerkiksi Tim Tytlellä oli ollut terraariossaan aikuisena hankittu R. chahoua ainakin 12 vuoden ajan; näistä viitenä viimeisenä vuonna se ei ollut lisääntynyt lainkaan. Kuitenkin hänellä on kokemuksia myös saman lajin naaraista, jotka lisääntyvät kymmenvuotiainakin. R. leachianus- voi elää todistetusti yli 30-vuotiaaksi. Zürichin eläintarhaan hankittiin pari koirasta vuonna 1963 ja ne olivat elossa ainakin vielä vuonna 1998 (Pether & Myers 1998).
R. ciliatus -lajin tiedetään saavuttavan ainakin yli 7 vuoden iän terraario-oloissa (de Vosjoli 1999a).
Yleistä
Rhacodactylus-suvun gekot ovat suurehkoja ja mielenkiintoisia elättejä. Monia lajeista on ollut viime aikoina hyvin saatavilla, etenkin kaunista R. ciliatus -lajia monine värimuotoineen (kiitokset tästä suomalaisille kasvattajille). Suomessa lienee nykyisellään ainakin noin 50 kpl R. ciliatus –yksilöä (Kauranen et al. 2005). Määrä on kasvanut todella nopeasti, sillä esimerkiksi vielä viitisen vuotta sitten Rhacodactylus-gekot olivat Euroopan harrastajapiireissäkin harvinaisia. Yhdysvalloissa niiden määrät kasvoivat nopeasti R. ciliatus –lajin uudelleen löytymisen jälkeen vuodesta 1994 alkaen. Samaten hinnat kohtuullistuivat nopeasti. Harvinaisuuksista pyydetään aina korkeita hintoja. 1990-luvun alussa Rhacodactylus leachianus -koiraista pyydettiin Yhdysvalloissa 6000 US$, nyt pikaisen nettihaun perusteella Yhdysvalloissa gekkoja oli tarjolla esimerkiksi This Island on Earth -kaupassa (www.tieherp.com) seuraavilla hinnoilla: R. l. henkeli alk. 350 US$, R. chahoua alk. 225 US$, R. sarasinorum- alk. 225 US$, R. auriculatus alk. 50 US$ ja R. ciliatus alk. 35 US$. Suomessa R. ciliatus -poikaset ovat maksaneet kasvattajilta ostettuna noin 80-110 euroa/kpl.
Laji soveltuu hyvin kohtuukokoisena ja helppohoitoisena aloittelijoillekin ja se voi helposti kesyyntyä käsiteltäväksikin, mikä on etenkin nuorempien tai aloittelevien harrastajien mieleen. Helppo lisäännyttävyys tuo lisäväriä harrastukseen, samaten värimuotojen kanssa pelaaminen. Suomessa on lisäännytetty säännöllisesti aika vähän eri gekkolajeja, ainakin suuremmassa mittakaavassa. R. ciliatus on erinomainen lisä leopardigekon ja madagaskarinpäivägekon rinnalle ja tuo lajivalikoimaa harrastajille, jotka haluavat ostaa mieluummin kotimaassa kasvatettuja poikasia. Mieluusti näkisin muidenkin Rhacodactylus-suvun gekkojen kasvatuksen lisääntyvän kotimaassa.
Kiitokset/Acknowledges
Kiitän seuraavia henkilöitä kuvien lähettämisestä artikkeliani varten: Jonathan Boone, Tiia Koskinen, Pirjo Ahvenainen, Juha Hartikainen, Eveliina Viitaniemi, Juulia Torniainen, Daniel Gruger ja Ellen VanGelder
. I sincerely thank the following persons for providing pictures for my article: Jonathan Boone, Tiia Koskinen, Pirjo Ahvenainen, Juha Hartikainen, Eveliina Viitaniemi, Juulia Torniainen, Daniel Gruger and Ellen VanGelder.
Lähteet/Literature Cited
Bauer, A. M. & R. A. Sadlier. 2000. New data on the distribution, status and biology of the New Caledonian giant geckos (Squamata: Diplodactylidae: Rhacodactylus spp.). Amphibian and Reptile Conservation 2(1): 24-29.
Gérard, P. 1999. Rhacodactylus ciliatus - The Enigmatic Crested Gecko. Reptilia 9: 27-33. Holfkert, Tino. 1999. Doppelköpfigkeit (Bicephali) bei Rhacodactylus auriculatus (Bavay 1869). Elaphe 7(2):13.
Kauranen, E. et al. 2005. R. ciliatus kartoitus.
Klusmeyer, B. 1999. Rhacodactylus ciliatus (Guichenot). Sauria, Suppl. 21(3): 467-470.
Koskinen, T. 2005. Rhacodactylus ciliatus - hoito-ohjeet.
Kullmann, Birgit. 1995. Über die Wiederentdeckung des Kronengeckos (Rhacodactylus ciliatus) in Neu Kaledonien. Elaphe 3(2): 68-71.
Myers, A. 1995. The New Caledonian Geckos of the Genus Rhacodactylus. Gekko 1(1): 30-34.
Myers, A. 1997. The maintenance and breeding of Sarasinos gecko Rhacodactylus sarasinorum
Roux. International Reptilian 5(3): 34-36.
Pether, J. & A. Myers. 1998. In Search of a Giant. International Reptilian 5(7): 12-21.
Pether, J. 1999. In Search of a Giant. Part 2. The Care and Breeding of Three Species of Rhacodactylus in Captivity. International Reptilian 5(10):11-17.
Pruett, B. 2005. Rhacodactylus Network.
Seipp, R. & F. J. Obst. 1994. Beschreibung einer neuen Unterart des neukaledonischen Rhacodactylus leachianus Cuvier 1829 (Reptilia: Sauria: Gekkonidae). Senckenbergiana biologica 74(1): 205-211.
Slavens, F. & K. 2003. Reptiles and Amphibians in Captivity. Breeding, Longevity.
Tröger, M. 2001. Anmerkungen zur Pflege und Nachzucht von Rhacodactylus l. leachianus (Cuvier, 1829). Elaphe 9(1): 15-17.
Tytle, T. 1999. Rhacodactylus chahoua! Natural history, captive maintenance and reproduction. Gekko 1(1): 22-27.
Tytle, T. 2005. The Gargoyle Gecko Rhacodactylus auriculatus.
Uetz, P., R. Chenna, T. Etzold & J. Hallermann (ed.). 2005. The EMBL Reptile Database.
Vences, M., F-W Henkel & R. Seipp. 2001. Molekulare Untersuchungen zur Phylogenie und Taxonomie der Neukaledonischen Geckos der Gattung Rhacodactylus (Reptilia: Gekkonidae). Salamandra 37(2): 73-82.
Vosjoli, P. de & K. Billuni. 2000. Natural history, captive husbandry and breeding of the New Caledonian Crested Gecko, Rhacodactylus ciliatus. Part 3: Diseases and Disorders. Vivarium 11(2): 30-31.
Vosjoli, P. de & F. Fast. 1999 (a). Natural history, captive husbandry and breeding of the New Caledonian Crested Gecko, Rhacodactylus ciliatus. Part 1. Natural History. Vivarium 10(6): 6-9.
Vosjoli, P. de & F. Fast. 1999 (b). Natural history, captive husbandry and breeding of the New Caledonian Crested Gecko, Rhacodactylus ciliatus. Part 2: Husbandry and Propagation. Vivarium 11(1): 17-18, 20-23.
Vosjoli, P. de & F. Fast. 1995. Notes on Three Species of New Caledonian Geckos of the Genus Rhacodactylus. Vivarium 6(6): 26-29.
Whitaker, A. H. 1987. The roles of lizards in New Zealand plant reproductive strategies. New Zealand Journal of Botany 25: 315-328.
Kirjoittaja/Author
Marika Rökman, Kiertotie 39, 36200 Kangasala. Puh. (03) 3186 168. Sähköposti: marika.rokman@herpetomania.fi.