BURTONINEVÄJALKALISKO (Lialis burtonis)

Burtonineväjalkalisko kuuluu liskojen alalahkoon (Sauria) ja eväjalkaliskojen heimoon (Pygopodidae). Eväjalkaliskot ovat läheistä sukua gekoille (Gekkonidae). Kuten gekot myös eväjalkaliskot kykenevät ääntelemään ja nuolevat silmänsä puhtaiksi kielellään, eikä kummankaan heimon edustajilla ole selässään suomuharjaa. Myös mm. pään luusto, sisäkorvan rakenne ja postkloaakkipussit ovat hyvin samankaltaiset molemmilla heimoilla. Eväjalkaliskot ovat kaikki jalattomia: niillä ei ole lainkaan eturaajoja ja takaraajoista on jäänteinä ainoastaan suomumaiset, evämäiset läpät, joita voi olla vaikea erottaa suomutuksesta. Jotkin lajeista käyttävät eväjalkojaan viestimiseen ja liikkumiseen. Lisätietoa eväjalkaliskoista löydät artikkelistani Rökman, M.: Eväjalkaliskot – Pygopodidae. Herpetomania 1/2003: 5-13.

Burtonineväjalkalisko saattaa kasvaa jopa 60-senttiseksi (SVL 250 mm). Se on pitkähäntäinen jalaton lisko, jolla on pitkä terävä kuono. Väritys saattaa olla hyvinkin vaihteleva: kermankeltaisesta ruskehtavaan tai tummanruskeaan. Kuviointikin voi olla pilkullinen tai raidallinen. Kuonon kärjestä silmään johtaa vaalea juova. Luonnossa laji elelee laajalla alueella Australiassa.

Burtonineväjalkalisko on päiväaktiivinen peto, joka saalistaa vaanimalla aluskasvillisuuden ja karikkeen seassa pieniä skinkkejä, joista se saa hyvän otteen taaksepäin kääntyneillä hampaillaan. Saaliin se nielee kokonaisena. Laji luottaa suojaväriinsä saalistaessaan ja paetessaan vihollisiaan. Häirittäessä se saattaa heiluttaa eväjalkojaan pingviinimäisesti. Käsiteltäessä laji saattaa myös purra, mutta tämä on aika harvinaista.

Burtonineväjalkalisko syö ainoastaan liskoja, luonnossa skinkkejä. Terraario-oloissakaan ne eivät yleensä kelpuuta muuta ravintoa, tosin hyvin nälkäiset yksilöt saattavat joskus syödä hiirenpoikasenkin. Ravintopuoli onkin vaikein seikka näiden eläinten pidossa terraariossa ja se tulisikin ratkaista etukäteen ennen burtonineväjalkaliskon hankkimista. Käytännössä lajille täytyy kasvattaa jotakin helposti lisääntyvää pientä liskolajia ruoaksi, esimerkiksi pieniä anoliksia (Anolis sp.) tai kotigekkoja (Hemidactylus sp.). Kotimaisissa eläinkaupoissa ei ole ollut tarjolla ruokittavaksi tarkoitettuja halpoja liskoja.

Terraarion tulee olla pohjapinta-alaltaan tilava, esimerkiksi aikuisille yksilöille noin 120x80x60 cm. Pohjamateriaaliksi laitetaan hienoa hiekkaa tai kuorikatetta ja kasvillisuudeksi ruohomättään tyyppisiä kasveja. Terraarioon voidaan sijoittaa myös laakeita kiviä (lämmittelypaikalle), juurakoita, kuivia lehtikasoja ja kaarnankappaleita. Lämmittelypaikalla tulee olla noin 40 astetta, viileässä päässä terraariota noin 25 astetta lämmintä. UV-lamppu on suositeltava. Muninta-aikaan terraarioon lisätään laatikko, jossa on kostutettua turvetta ja kyljessä sisäänmenoaukko. Naaras munii kaksi pehmeäkuorista munaa kerrallaan.

Lisätietoja liskoista ja muista terraarioeläimistä saat Suomen Herpetologisesta Yhdistyksestä:

Suomen Herpetologinen Yhdistys ry
PL 1272
00101 Helsinki
jäsenliittymiset: www.herpetomania.fi tai jasensihteeri@herpetomania.fi