EtusivuArtikkelit › Yhteisölliset iguaanit ja huolehtivat krokotiilit: matelijoiden sosiaalinen elämä

Yhteisölliset iguaanit ja huolehtivat krokotiilit: matelijoiden sosiaalinen elämä

Maija Karala

Julkaistu lehdessä 1/2015

Yleinen mielikuva matelijoiden lisääntymisestä on yhä varsin yksinkertainen: matelijat kohtaavat paritellakseen, munivat ja jättävät sekä puolisonsa että jälkikasvunsa oman onnensa nojaan. Monimutkaisempi sosiaalinen elämä on katsottu joko mahdottomaksi tai ainakin poikkeukselliseksi matelijoiden verraten pienten aivojen valossa. Mutta kuinka yleisiä poikkeusten täytyy olla, etteivät ne enää ole poikkeuksia?

Kylmän ja persoonattoman matelijan mielikuva istuu syvällä. Sosiaalisuus ei kuitenkaan ole pelkkää fiksujen eläinten ajanvietettä, vaan siitä on monenlaista hyötyä eläimille hyönteisistä aina kädellisiin saakka. Poikasten suojelu turvaa useamman arvokkaan pienokaisen selviämisen aikuisuuteen, ja yhtä köyttä vetäminen ikätovereiden kanssa on usein tehokkaampaa kuin yksinään sinnittely.

Luulisi, että evoluutio olisi suosinut monimutkaisen sosiaalisen käyttäytymisen kehittymistä matelijoillakin. Ja niin se onkin.

Esimerkiksi yhteispesien käyttö munimiseen tai peräti pesäkoloniat voivat olla matelijaemoille monella tapaa hyödyllisiä. Suuri määrä munia yhdessä paikassa pienentää yksittäisen munan riskiä tulla syödyksi ja tasaa hautumislämpötilan vaihteluja. Kunkin naaraan ei tarvitse erikseen etsiä sopivaa munimispaikkaa, vaan ne voivat seurata muita hyväksi koetulle paikalle tai yksinkertaisesti palata sinne, missä itse syntyivät.

Ja totta vie, monet matelijat todella pesivät yhteisöissä. Australialaisia gekkoja, skinkkejä ja eväjalkaliskoja koskeneessa tutkimuksessa (Doody ym. 2009) todettiin, että tiettävästi 4—9 % lajeista munii yhteispesiin. Osuus kuulostaa pieneltä, mutta kun otettiin huomioon se, kuinka harvoilta lajeilta munia ja pesiä ylipäätään tunnetaan, yhteispesiä käyttävien lajien osuus nousi yli 70 %:iin.

Tutkijoiden mukaan ei ole syytä olettaa, että monimutkainen sosiaalinen käyttäytyminen olisi erityisen yleistä juuri australialaisilla liskoilla. Ainakin edellä mainituissa heimoissa sosiaalinen lisääntyminen luonnossa voi olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Ovatpa matelijat myös valmiita näkemään melkoisesti vaivaa päästäkseen yhteisille pesintämailleen. Esimerkiksi Slothian saareen Panamassa saapuu pesimäaikaan naarasiguaaneja (Iguana iguana) kilometrien säteeltä. Munimiskauden päätteeksi ne uivat pois saarelta ja vaeltavat takaisin kotipaikoilleen (Montgomery ym. 1973).
 

Preeriaskinkin (Plestiodon septentrionalis) naaraat kaivavat maanalaisen pesän, johon laskemiaan munia ne vartioivat. Poikasista huolehtimisen innokkuus ja kesto kuitenkin vaihtelevat suuresti yksilöiden välillä.

Merikilpikonnien paluu joukoittain munimaan omille syntymärannoilleen on hyvin tunnettua, mutta makean veden kilpikonnatkaan eivät jää juuri huonommiksi. Viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa selvisi, että Amazonjoella elävät arraukilpikonnat kokoontuvat laajoilta alueilta munimaan yhteisiin hiekkasärkkäpesiin. Emot jäävät lähistölle odottamaan munien hautumisen ajaksi ja vaeltavat yhdessä poikasten kanssa takaisin vakituisille asuinsijoilleen. Vaeltavilla naarailla ja niiden kuoriutuvilla poikasilla on monimutkainen repertuaari ääniä, joiden avulla ne kommunikoivat matkan varrella (Rudge Ferrara ym. 2014).

Äidinrakkautta

Jälkeläisten hoivaamisesta ei ole tehty yhtä laajaa kartoitusta kuin yhteispesistä. Yksittäisiä raportteja eri lajeilta on satoja, mutta laajaa kartoitusta aiheesta ei ole tehty. Vaikuttaa siltä, että munien vartiointi on liskoilla ja käärmeillä yleisin hoivaamisen muoto, ja jo kuoriutuneiden poikasten auttaminen on harvinaista (Doody ym. 2015). Raportteja on muun muassa muniaan vartioivista vaskitsalajeista (Greene ym. 2006), hautovista pytoneista (Lourdais ym. 2007) ja skinkeistä.

Tutkimusta hankaloittaa se, että matelijat käyttäytyvät saman lajin sisälläkin kaikkea muuta kuin johdonmukaisesti. Tätä kuvaa hyvin preeriaskinkin (Plestiodon septentrionalis) tapaus. Nämä skinkit laskevat munat kaivamaansa pesään, jota ne vartioivat poikasten kuoriutumiseen saakka. Tutkijan mielenkiinnon herätti havainto siitä, että skinkkiemot näyttivät vartioivan poikasiaan vielä kolme päivää niiden kuoriutumisen jälkeen ja puolustivat niitä aggressiivisesti.

Kun neljä kantavaa naarasta siirrettiin terraarioon ilmiön tarkempaa tarkastelua varten, tutkijoiden hämmennykseksi yksikään niistä ei puolustanut poikasiaan. Jälkikasvusta huolehtiminenkin kesti vain kaksi päivää, ennen kuin sekä emo että poikaset lähtivät omille teilleen. Kaiken kukkuraksi naaraat suhtautuivat poikasiinsa hyvin eri tavalla. Huolehtivaisin emo pysytteli koko kahden päivän ajan tiukasti poikastensa ympärille kietoutuneena. Kaksi muuta nuoli kuoriutuneet poikasensa huolellisesti kuiviksi. Neljäs ei piitannut ainokaisesta poikasestaan tuon taivaallista (Somma 1978).

Myös iguaanit käyttäytyvät yhtä hämmentävästi. Slothian saarella tarkkaillut iguaaninaaraat eivät suojelleet muniaan, mutta muualla Panamassa niiden on havaittu palaavan pesäkololleen neljä päivää muninnan jälkeen ja Meksikossa jopa 15 päivää myöhemmin. Hoivausta vai ei? Ja miksi tällainen määrä vaihtelua? Matelijoiden elämässä on vielä paljon arvoituksia.

Krokotiilien perhe-elämä

Krokotiilien taipumus hoivata jälkikasvuaan on tunnettu jo pitkään. Useimmilla lajeilla naaras kaivaa rannalle pesän, johon se hautaa munat. Emo pysyttelee lähistöllä vartioimassa. Kuoriutuessaan poikaset alkavat piipittää, ja äänen kuullessaan emo saapuu paikalle ja kaivaa jälkikasvunsa esiin. Saattaapa se hellästi pyöritellä munia kitalakeaan vasten helpottaakseen kuoriutumista ja lopulta kantaa pesyeensä veteen.

Usein poikaset pysyttelevät emonsa reviirillä pitkään, sillä emon läsnäolo suojelee niitä kannibalismiin taipuvaisilta lajitovereilta. Mielenkiintoinen kysymys on, kuinka emo tunnistaa omat poikasensa, vai jättääkö se yksinkertaisesti varmuuden vuoksi kaikki oikean ikäiset poikaset rauhaan.

Eräiden havaintojen mukaan krokotiili-, alligaattori- ja kaimaaniemot saattavat myös ruokkia poikasiaan, vaikka se näyttääkin olevan harvinaista (Britton 2001, Naish 2008). Tunnetaan esimerkiksi tapaus, jossa siaminkrokotiiliemo (Crocodylus siamensis) kantoi kimpaleen lihaa suussaan poikastensa luo ja pysytteli paikallaan sillä välin kun poikaset repivät siitä suupaloja.

Laumassa eläviä liskoja

Iguaaneihin palataksemme, niiden sosiaalisen elämän häkellyttävyys ei suinkaan pääty yhteispesiin munimiseen. Kun munat kuoriutuvat, pesätunneleista esiin kipuavat poikaset eivät hajaannu umpimähkään eri suuntiin, kuten voisi odottaa. Ne saattavat kurkistella pitkäänkin pesäkolon suulla, onko reitti selvä, ennen kuin lähtevät pieninä ryhminä matkaan (Burghardt 1977).

Iguaanin (Iguana iguana) poikanen Saint-Martinissa Karibialla. Nuoret iguaanit elävät pieninä laumoina ainakin Panamassa.

Ainakin aiemmin mainitussa Slothiassa nuoret iguaanit muodostavat noin neljän sisaruksen porukoita, jotka pysyttelevät yhdessä kuukausia (Burghardt ym. 1977). Tänä aikana niiden käyttäytyminen tuo mieleen pikemminkin koiralauman tai lintuparven kuin liskot. Ne liikkuvat yhdessä, nukkuvat yhdessä ja syövät yhdessä, nahistelevat ja sukivat toinen toisiaan. Niiden on osoitettu pystyvän tunnistamaan sisaruksensa ja suosivan niiden seuraa vieraiden liskojen sijaan (Werner ym. 1987).
Kun nuoret iguaanit kulkevat paikasta toiseen, ne muodostavat jonon. Etummaiset kääntyvät aika ajoin katsomaan taakseen ja odottavat, jos peränpitäjät jäävät jälkeen. Kun poikasten tulee vihdoin aika uida saaresta mantereelle, porukan johtaja näkee paljon vaivaa houkutellakseen muut seuraamaan itseään veteen (Burghardt 1977).

Ritarilliset iguaanit

Slothian villejä iguaaninpoikasia tarkkailleet tutkijat huomasivat myös, että koiraspoikaset näyttivät reagoivan uhkaaviin saalistajiin aivan eri tavalla kuin naaraat. Asian varmistaakseen he kuljettivat haukkasiluetteja poikasryhmien yli ja seurasivat niiden käyttäytymistä (Rivas & Levín 2004).

Kävi ilmi, että naaraat jähmettyivät paikoilleen tai pyrkivät piiloon pedon nähdessään. Koiraat sen sijaan käyttäytyivät hyvin omituisesti: ne saattoivat syöksähtää esiin piilosta ja juosta lähestyvän pedon eteen, tai peittää naarassisaruksensa omalla ruumiillaan. Ritarillisuus ei ole kuollut, se elää ja voi hyvin liskoissa.

Iguaaninpoikasten käyttäytyminen voidaan toki selittää monella tavalla. Ehkä äkillinen petoa kohti syöksähdys ei olekaan epäitsekäs teko, vaan sen on tarkoitus hämmentää saalistajaa sen aikaa, että koiras itse pääsee pakoon. Kovin uskottavalta tämä vaihtoehtoinen selitys ei kuitenkaan tunnu. Mitä pelottavaa tai hämmentävää haukan mielestä olisi pienessä juoksevassa liskossa?

Sukulaisiin kohdistuva epäitsekkyys ei ole millään muotoa epätavallista eläinkunnassa. Sukulaiset jakavat suurimman osan toistensa geeneistä, joten lähisukulaisten lisääntymismahdollisuuksien parantaminen käy ikään kuin toiseksi parhaasta vaihtoehdosta omien poikasten tekemisen jälkeen. Ilmiötä kutsutaan evoluutiobiologiassa sukulaisvalinnaksi.

Matelijoiden sosiaalisuuden tutkimus on vasta pääsemässä vauhtiin. Tulevat vuodet paljastavat varmasti tutuista lemmikkilajeistakin aivan uusia puolia.

Lähdeluettelo:

Britton A.: Parental care redux. http://crocodilian.com/cnhc/potm-aug01.html [Luettu 13.2.2015]

Burghardt G. (1977) Of iguanas and dinosaurs: social behaviour and communication in neonate reptiles. American Zoologist 17:177—190.

Burghardt G., Greene H. W. & Rand A. S. (1977) Social behaviour in hatchling green iguanas: life at reptile rookery. Science 195:689—691.

Doody J. S., Freeberg S., Keogh J.S. (2009). Communal egg-laying in reptiles and amphibians: evolutionary patterns and hypotheses. Quarterly Review of Biology 84(3):229—252.

Doody J. S., Burghardt G. M. & Dinets V. (2015) Breaking the social-non-social dichotomy: a role for reptiles in vertebrate social behaviour research? Ethology 119:1—9.

Greene H. W., Rodríguez J. S. & Bowell B. J. (2006) Parental behavior in anguid lizards. South American Journal of Herpetology 1(1):9—19.

Lourdais O. Hoffman T. C. & Denardo D. F. (2007) Maternal brooding in the Children’s python (Antaresia childreni) promotes egg water balance. Journal of Comparative Physiology B 177(5):569—577.

Montgomery G. G., Rand A. S. & Sundquist M. E. (1973) Post-nesting movements of iguanas from a nesting aggregation. Copeia 1973:620—622.

Naish D.: Do crocodilians (sometimes) feed their young? [http://scienceblogs.com/tetrapodzoology/2008/11/08/crocs-feed-their-babies/] (luettu 13.2.2015).

Rivas J. A. & Levín L. E. (2004) Sexually dimorphic anti-predator behavior in juvenile green iguanas Iguana iguana: evidence for kin selection in the form of fraternal care. Teoksessa Alberts, A. C., Carter, R. L., Hayes, W. K. & Martins, E. P. Iguanas: Biology and Conservation. Sivut 119—126.

Rudge Ferrara C., Vogt R. C., Sousa-Lima R. S., Tardio B. M. R. & Campos Diniz Bernardes V. (2014) Sound communication and social behavior in an Amazonian river turtle (Podocnemys expansa). Herpetologica 70(2):149—156.

Somma L. A. (1978) Maternal care of neonates in the prairie skink, Eumeces septentrionalis. Great Basin Naturalist 47:536—537.
Somma L. A. (2003) Parental Behavior in Lepidosaurian and Testudinian Reptiles: A Literature Survey. Krieger Publishing, Florida.USA. S. 184.
Werner D. I., Baker E. M., Gonzalez E. del C. & Sosa I. R. (1987) Kinship recognition and grouping in hatchling green iguanas. Behavioural Ecology and Sociobiology 21:83—89.